Petri J: Nenäpäivä tuo ripauksen optimismia ja idealismia viiman ja tuiskun keskelle

Hiljattain julkaistu tutkimus väittää, että me suomalaiset kuuluisimme maailman epäempaattisimpiin kansoihin. En välttämättä allekirjoita tuota tutkimustulosta, mutta kieltämättä jonkinlainen ”pidetään vaan huolta omista asioistamme” -mentaliteetti on nostanut päätään niin Suomessa kuin muuallakin länsimaailmassa, kun talouskriisi on tehnyt epävarmuudesta uuden normaalitilan eikä oikein kenelläkään enää tunnu olevan varaa ruusunpunaisiin tulevaisuudennäkymiin. Miksi meidän suomalaistenkaan siis pitäisi välittää pätkääkään muista, kun omassa lintukodossammekin riittää ihan tarpeeksi huolia ja epäkohtia?

Tällaisen kyynistyneen, kiristyneen ja itsekkyyttä hehkuvan ilmapiirin keskelle on joskus hyvä kylvää hieman idealismia ja optimismia. Tervettä optimismia ja idealismia marraskuiseen viimaan ja tuiskuun meille tarjoilee taas Nenäpäivä, joka järjestetään Suomessa nyt jo kymmenettä kertaa. Nenäpäivä ei kuitenkaan ole silkkaa ruusunpunaista idealismia vailla konkretiaa, vaan Nenäpäivä -lahjoitukset saavat aikaan hyvinkin konkreettisia asioita, jotka tekevät maailmasta pala palalta pikkuisen paremman paikan – myös meille suomalaisille.

Itse suorastaan häkellyin luettuani Nenäpäivän nettisivuilta, että lukutaidon opettaminen kehitysmaan lapselle maksaa vaivaiset kymmenen euroa! Kymmenen euroa – suunnilleen kahden oluttuopillisen hinta – riittää siis antamaan lapselle taidon, joka avartaa hänen maailmaansa ja avaa hänelle mahdollisesti satoja ovia, jotka pysyisivät muuten visusti kiinni. Lukutaidon mahdollistaminen lapselle vaivaisella kymmenen euron hinnalla on varmaan paras investointi, mitä maailmassa voi tehdä. Kymppi on mediaanipalkkaa nauttivalle suomalaiselle ehkä vähän reilun puolen tunnin palkka, joten moisen summan lahjoittaminen tuskin on kovinkaan suuri uhraus ainakaan niille onnellisille, jotka ovat vakituisissa palkkatöissä.

Uhrauksista puheen ollen, itselleni ehkä vahvin muisto Nenäpäivästä liittyy tähtitieteilijä Esko Valtaojaan ja hänen muhkeaan partaansa, josta hän lupautui vuonna 2014 luopumaan, mikäli Nenäpäivän keräyspotti ylittäisi kolme miljoonaa euroa. Kaksi vuotta sitten keräyspotti ylitti komeasti kolme miljoonaa, joten Valtaojan tavaramerkiksi muodostunut pitkä parta ajettiin suorassa TV-lähetyksessä. Itsekin vannoutuneena partaveikkoina tiedän, että tuollainen uhraus ei ollut ihan pienimmästä päästä. Parta on nimittäin hyvin persoonallinen asia, toisin kuin täysin persoonaton raha, joten ainakin itse lahjoittaisin mieluummin pienen summan rahaa kuin luopuisin jostain itselleni oikeasti tärkeästä, kuten muhkeasta parrastani.

Minun puolestani kukin tempaiskoon tai jättäköön tempaisematta Nenäpäivänä hyvän asian puolesta, mutta Nenäpäivän slogania toistaakseni kehotan kuitenkin kaikkia: lahjoita jos huvittaa!


Gurut, koutsit ja konsultit

Maailmantalouden nihkeät suhdanteet ja elinkeinorakenteen nopea muutos ovat hävittäneet ja hävittävät jatkossakin monia ammatteja, mutta yksi ammattikunta näyttää voivan nyky-Suomessakin kohtuullisen hyvin. Kaikenkarvaiset konsultit, gurut ja valmentajat tuntuvat nimittäin elävän taantumankin keskellä paksuja vuosia.

Opastusta ja valmennusta kaipaavalle nykyihmiselle järjestyy niin elämänhallinnan valmentajia, personal trainereita kuin mindfulness-gurujakin. Jopa kiireisille ja stressaantuneille johtajille löytyy oma valmentajansa, joka muistaa kehotella näitä huippusuoriutujia tekemään välillä aivan hyödyttömiäkin asioita. Kunpa olisin itse tajunnut rahastaa tuolla neuvolla, sillä minulla jos kenellä on suuri lahjakkuus täysin hyödyttömien asioiden tekemiseen.

Ovatko valmentajat, gurut ja konsultit kenties jonkinlaisia postmoderneja oraakkeleita, nykyajan mystisiä tietäjiä, kuten mediassa annetaan välillä ymmärtää. Enpä usko, mutta jokin selitys on oltava sille, että niin työpaikoilla kuin yksityiselämässäkin turvaudutaan nykyään niin usein valmentajien ja konsulttien apuun. Ehkä kaiken takana on kulttuurinen vallankumous, joka pakottaa nykyihmisen ajattelemaan itseään oman elämänsä yrittäjänä.

Ajanhengen sisäistäneen ihmisen pitäisi nimittäin ymmärtää olevansa oman elämänsä yrittäjä, jonka täytyy koko ajan ”investoida itseensä”, kilpailla muita vastaan ja kerryttää ”inhimillistä pääomaansa”. Tässä alati käynnissä olevassa kilpailussa voi ehkä saada kilpailuetua, jos hioo mediakonsultin kanssa brändiään, jalostaa valmentajan opein luovia energioitaan tai opettelee tietoisuusgurun opein uusimpia mindfulness-tekniikoita.

Ehkä juuri eläminen perustavanlaatuisen epävarmuuden keskellä on luonut markkinat nykyisille valmentajille, konsulteille ja guruille. Me nykyihmiset elämme riskiyhteiskunnassa, jossa kuka tahansa voi pudota kelkasta, eikä hyvinvointivaltion turvaverkko ole enää yhtä tiheä kuin aikaisemmin. Kun yhteiskunnan instituutioilta ei voi enää odottaa saavansa apua entiseen malliin, syntyy monelle ymmärrettävä houkutus kääntyä sellaisten valmentaja-konsulttien puoleen, jotka lupailevat valmennettavilleen kilpailuetua esimerkiksi työelämän ja pariutumisen kilpakentille.

Valmentajakulttuuri ei välttämättä jää ohimeneväksi muoti-ilmiöksi. Ehkä parinkymmenen vuoden päästä perinteinen palkkatyö on vain muisto teollisesta aikakaudesta, joten ihmiset voisivat keskittyä valmentamaan ja kouluttamaan toisiaan yksityisinä ammatinharjoittajina tai osakunnan jäseninä. Eipä kuulosta lainkaan hassummalta tulevaisuuden visiolta, varsinkaan jos hömppägurut tekisivät tilaa valmentamisen tosissaan ottaville oman alansa asiantuntijoille.


Työt katoavat, sillä globalisaatio on pettänyt lupauksensa

Globalisaatio on sana ja käsite, johon on viime vuosikymmenten aikana latautunut valtava määrä odotuksia, toiveita ja pelkoja. Saattaa tuntua siltä, että globalisaatiosta on jankutettu jo liiankin kauan, mutta terminä globalisaatio on vieläkin hämmästyttävän nuori. Siitä alettiin puhua 1990-luvun alkupuolella optimismin ja kehitysuskon sävyttämässä hengessä, kun Neuvostoliitto hajosi ja kylmän sodan hyiset tuulet lakkasivat puhaltamasta maailmanpolitiikassa.

Neuvostoliiton romahdettua intomielisimmät läntisen markkinaliberalismin profeetat julistivat historian päättyneeksi: länsi oli voittanut universaalissa hyvän ja pahan taistossa vapauden liekin tukahduttaneen reaalisosialismin, joten maailmanhistoria oli saavuttanut lakipisteensä kapitalismin ja liberaalidemokratian muodossa. Ekonomit ja yhteiskuntatieteilijät julistivat, että pian kaikki maailman kansat ja ihmiset integroitaisiin osaksi huipputehokkaita ylikansallisia markkinoita, kaikkialla päästäisiin nauttimaan loputtomista kulutusjuhlista ja kaikista voisi tulla rikkaita. 

Vielä 1990-luvulla globalisaation käsitteeseen sisältyi siis eräänlainen lupaus: elämästä tulisi kaikille parempaa ja kaikki voisivat rikastua. Eliittien edistysuskoinen evankeliumi on kuitenkin parissakymmenessä vuodessa muuttunut kriisitietoisuuden saarnaamiseksi: nyt kaikkien pitäisi osoittaa uhrimieltä ja painaa pidempää työpäivää pienemmällä palkalla ja luopua kaikista saavutetuista eduista. Globalisaatiosta ei siis tullutkaan nousuvettä joka nostaa kaikki rikkauksiin, vaan siitä tuli pikemminkin tsunami, joka on iskenyt varsinkin länsimaiseen keskiluokkaan ja tehnyt minun sukupolvestani modernin ajan ensimmäisen sukupolven, joka näyttää jäävän vanhempiaan köyhemmäksi.

Mikä siis meni vikaan, miksi globalisaatio ei ole onnistunut lunastamaan lupaustaan vaan me elämme nyt uutta niukkuuden ja massatyöttömyyden aikaa? Syitä on tietenkin monia ja vyyhti on monimutkainen, mutta iso kuva on kaikesta huolimatta varsin selkeä: isänmaattomasta spekulatiivisesta pääomasta ja suuryrityksistä on sääntelyn purkamisen myötä tullut aivan liian vahvoja toimijoita suhteessa suvereniteettiaan menettäneisiin kansallisvaltioihin. Tyytymättömiä ei olla ainoastaan länsimaissa: 2.9.2016 150-180 miljoonaa intialaista lakkoili maailmanhistorian suurimmassa yleislakossa vastustaen yksityistämispolitiikkaa ja vaatien kohtuullista minimipalkkaa sekä parempaa sosiaaliturvaa.

Pääoma ja monikansalliset suuryritykset ovat irrottautuneet tilan ja paikan sidoksista ja ne voivat peluuttaa velkakriiseissään kärvisteleviä kansallisvaltioita vastakkain ja siirtää toimintaansa maasta toiseen kivuttomasti. Globaalissa taloudessa pääomalla on aina exit-optio, valtioilla sitä ei ole. Siksi valtiot roikkuvat alati löysässä hirressä ja niiden on jatkuvasti muovattava toimintaansa markkinoiden vaatimusten mukaisiksi ja luottoluokitustaan silmällä pitäen. Taloudellinen intressi vaikuttaa siis kävelleen politiikan ja demokratian yli.

Panaman paperit antoivat maailmalle kalpean aavistuksen siitä, miten suuren mittaluokan toimintaa veroparatiisitalous on. Meininki on pahimmillaan todella härskiä jopa Euroopan rajojen sisällä. Esimerkiksi Apple maksoi vuonna 2014 EU:n alueella tuloksestaan vain 0,005% veroa. Nyt EU:n komissio karhuaa Applelta 13 miljardin euron veromätkyjä maksettavaksi Irlannille, joita Irlanti puolestaan ei halua ottaa vastaan. Niin, mitäpä sitä nyt 13 miljardilla muka tekisi?

Globalisaatio etenee siis suuryritysten ja pääoman sanelemilla säännöillä. Niitä ei näytä liiemmin kiinnostavan sitoutuminen mihinkään humanitaarisiin tai sosiaalisiin tavoitteisiin kuten työpaikkojen luomiseen, vaan korkeimman mahdollisen voiton umpimielinen tavoittelu tuntuu olevan aivan hyväksyttävä itseisarvo meidän aikanamme. Keskiluokan ahdinko, Y-sukupolven köyhyys ja työpaikkojen kato purkautuvat maailmalla trumpismina ja muuna pölhöpopulismina – kukaan historiaa vähääkään tunteva ei voi olla näkemättä pelottavia yhtäläisyyksiä 1930-lukuun ja fasismin nousuun.

Näin ei voi yksinkertaisesti jatkua, vaan yritykset ja suurpääoma on jollain ilveellä saatava maksamaan veronsa ja palvelemaan myös inhimillisiä ja sosiaalisia tavoitteita: pääomasta on tehtävä renki isännän sijasta. Globaalikapitalismi on kuin voimakas luonnonvoima, joka on saatava ainakin osittaiseen demokraattiseen kontrolliin tai se polkee ihmiset ja yhteiskunnat allensa. Ilman demokraattisempaa globalisaatiota ja tasaisempaa tulonjakoa ei työelämän parantamisellekaan ole minkäänlaisia edellytyksiä – ei suomalaisissa avokonttoreissa eikä bangladeshilaisissa tekstiilitehtaissa.


Työtön Yksilö

Suomalaisessa mediassa on vihdoinkin havahduttu keskustelemaan rodullistamisesta, eli yksiulotteisiin stereotypioihin perustuvasta tavasta puhua etnisiin vähemmistöihin kuuluvista ihmisistä. Rodullistaminen perustuu ajatukseen, että jos ihmisellä on jokin tietty ominaisuus, vaikkapa musta iho, niin hänellä on tämän ominaisuuden lisäksi automaattisesti joukko muitakin ominaisuuksia, esimerkiksi impulsiivisuus, laiskuus ja halukkuus väärinkäyttää sosiaaliturvaa. Rodullistaminen perustuu siis käsitykseen, jonka mukaan kaikki ominaisuuden X omaavat ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia.

Rodullistamisen mekanismi ei kohdistu pelkästään etnisiin vähemmistöihin. Suomessa julkisessa sanassa ja poliitikkojen puheissa työttömistä on luotu omanlaisensa stereotypia, minkä takia monen suomalaisen tajuntaan lieneekin piirtynyt käsitys Työttömän Yksilön olemassaolosta. Stereotypioiden käyttäminen on vallankäyttöä ja moderni hallinta perustuu normalisointiin. Yhteiskunnalliset normit täyttävä ihminen – keski-ikäinen ja keskiluokkainen yksityisautoilija – on lähtökohtaisesti kunnon kansalainen, kun taas työtön on lähtökohtaisesti epäilyttävä ja ehkä jotenkin henkisesti nyrjähtänyt ihminen, jonka sielun synkät salat työkkärin tädin tai työllistämiskonsultin on tunnettava, jotta häntä voitaisiin auttaa ”ihmisenä kehittymisessä” ja työelämään kiinnittymisessä.

Ajallamme on tyypillistä kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä suurten yhteiskunnallisten muutosten ja yksittäisten ihmiskohtaloiden välisiä yhteyksiä. Ikään kuin emme edes tarvitsisi minkäänlaista yhteiskunnallista analyysiä sitkeän massatyöttömyyden syistä. Monet tuntuvat nimittäin ajattelevan, että yltiösosiaaliset ja toimintadraivia pursuavat ristoreippaat löytävät aina työtä, kun taas työttömät ovat lähtökohtaisesti asosiaalista ja epäilyttävää ainesta, johon täytyy jatkuvasti kohdistaa erilaisia ”aktiivisia työvoimapoliittisia toimia”. Työttömyydestä syytetään siis herkästi Työttömän Yksilön mystistä hahmoa, jolta puuttuu viitseliäisyyttä ja oikeanlaista dynaamista asennetta. Ilmeisesti epävakaalla maailmantaloudella, yritysten investointihaluttomuudella ja kituliaalla kysynnällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei edes epävarmoja pätkäduuneja ole tarjolla kaikille halukkaille.

Työttömyydestä yksilöitä syyttävä asenneilmasto on omiaan lisäämään ihmisten turhautumista yhteiskuntaan. Työttömyys itsessään ei välttämättä lisää syrjäytymisriskiä, mutta jos työttömänä kohtaa pelkästään ylimielisiä asenteita, pomottamista ja oman ihmisarvon jatkuvaa vähättelyä, niin ei ole ihme jos koko yhteiskunta alkaa näyttää viholliselta, jolle ei voi tehdä muuta kuin kääntää selkänsä. Ihmisten syrjäyttäminen tulee kalliiksi niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin, joten työttömyydestä keskusteltaessa olisi ehkä vaihteeksi syytä kääntää katse yksilöistä rakenteisiin. Aikamme ongelmat eivät nimittäin juonna juurtaan turmiollisen ja moraalittoman Työttömän Yksilön olemassaolosta, vaan ongelmien alkusyyt piilevät vinoutuneissa yhteiskunnallisissa rakenteissa, jotka kannattaisi korjata nyt, kun se on vielä mahdollista.


Työn luonne muuttuu, olemmeko valmiita?

Maailma muuttuu huikaisevan nopeasti ja tulevat 50 vuotta saattavat muuttaa ihmiselämän perustoja voimakkaammin kuin aiemmat 500 vuotta ovat tehneet. Muutoksen veturina toimii alati kiihtyvä teknologinen kehitys, jonka kaikkia mahdollisuuksia ja uhkia emme pysty nykyhetken perspektiivistämme edes kuvittelemaan. Tulevaisuudentutkijat tietävät kuitenkin jo nyt, että työ ja työn käsite tulevat kokemaan suuren vallankumouksen lähivuosikymmenten aikana. Työn luonteen muutoksia voi tarkastella esimerkiksi jaottelemalla työn filosofi Hannah Arendtin tapaan elämää ylläpitävään rutiininomaiseen työhön (labor) ja taitoa vaativaan merkityksellisten asioiden valmistamiseen (work). 

Me ihmiset olemme biologisia olentoja ja meillä on biologian sanelemia elämän jatkumisen kannalta välttämättömiä tarpeita, kuten syöminen ja juominen. Ihmisen kehityshistoria onkin ollut suurelta osin ponnistelua ja raatamista näiden tarpeiden tyydyttämiseksi ja hengissä pysymiseksi raa’an luonnon armoilla. Tältä osin emme juurikaan eroa muista eläimistä. Tällainen elämää ylläpitävä työ – siis englanniksi labor – on nyt kuitenkin kovalla vauhdilla automatisoitumassa, eikä automatisoituva tuotantoprosessi kohta tarvitse ihmistyövoimaa juuri lainkaan. Digitalisaatio ja pian jokaisessa laitteessa ja koneessa hyrräävät algoritmit tulevat vapauttamaan ihmisen monesta rutiininomaisesta työstä: esimerkiksi tänä vuonna Suomessa syntyvistä lapsista tuskin monestakaan tulee bussikuskia tai taksiautoilijaa, sillä robottiautot ovat jo täällä.

Elämän kannalta välttämättömien kulutustavaroiden tuotanto tulee siis mitä todennäköisemmin automatisoitumaan lähes kokonaan, eikä tuotannollisesta työstä ole enää massojen tulonlähteeksi. Olisi kuitenkin silkkaa hulluutta pelätä tätä kehityskulkua, sillä eikö ihminen ole aina halunnut vapautua raadannasta ja välttämättömyyksien valtakunnasta? Eikö elämällä ole hieman korkeampiakin tarkoitusperiä ja merkitysten lähteitä kuin pelloilla tai tehtaissa raataminen? Jos labor jää pian koneiden ja robottien huoleksi, voimme me ihmiset keskittyä merkityksellisten asioiden tekemiseen ja tuottamiseen, ovat ne sitten taidolla tehtyjä käsitöitä, uusia palveluita, tieteellisten teorioiden tapaisia aineettomia asioita tai taideteoksia.

Siirtymä tuotantotyöstä aivotyöhön, laborista workiin, ei tietenkään tule olemaan suoraviivainen ja kaikkialla yhtäaikaisesti tapahtuva prosessi: roskien seasta elektroniikkarojua etsivä afrikkalainen lapsityöläinen ei ehkä koskaan pääse nauttimaan kehityksen hedelmistä samalla tavalla kuin hänen suomalaiset ikätoverinsa. Työkään ei tule maailmasta loppumaan, vaikka algoritmit huolehtisivatkin auton ohjaamisesta tai pörssikurssien analysoinnista, sillä koneet ja robotit eivät ihan helpolla voi korvata hoivatyössä vaadittavaa ihmiskosketusta ja empaattisuutta, palvelutyössä vaadittavaa sosiaalisuutta ja huumorintajua, puhumattakaan siitä inhimillisestä herkkyydestä ja luovuudesta, joita taiteellinen työ vaatii. 

Lyhyellä tähtäimellä rutiinityön väheneminen kuitenkin aiheuttanee pelkoa ja ahdistusta, sillä katoavien työpaikkojen tilalle ei synny hetkessä uusia. Työn luonteen muuttumista ei kuitenkaan tule pelätä eikä kehitystä pidä keinotekoisesti jarruttaa. Työn vallankumouksen edetessä on järkevämpää huolehtia siitä, että työnsä menettävät pidetään mukana yhteiskunnan kelkassa ja hyvinvoinnin hedelmiä jaetaan kaikille oikeudenmukaisesti. Uuden työn kulttuuriin kasvavia nuoria ei puolestaan pidä lannistaa vanhasta teollisesta yhteiskunnasta lähtöisin olevilla kellokorteilla ja jatkuvalla työn vahtaamisella, vaan luovan ja merkityksellisen työn ”tuottavuuden” arviointiin soveltuvat todennäköisesti aivan erilaiset menetelmät, joita emme ehkä osaa vielä edes kunnolla kuvitella.


Kankea joko-tai -ajattelu ei sovi nykyiseen työelämään

1900-luvulla maailma oli kuin miekalla kahtia jaettu ja erilaiset ilmiöt hahmottuivat binäärisen ajattelun mukaisina toisensa poissulkevina vastakohtapareina. Asiat olivat jyrkästi joko-tai, eikä välimuotoja juuri tunnettu. Ihminen oli siis joko porvari tai sosialisti, sinikaulus- tai valkokaulustyöntekijä, palkansaaja tai yrittäjä, ja niin edelleen. Notkeampi nykymaailma toimii kuitenkin aina vain vähemmän ja vähemmän kankean joko-tai -logiikan mukaisesti. Alati monimutkaistuva maailma pelaa pikemminkin kvanttifysiikan säännöillä, jolloin asiat voivat olla yhtä aikaa sekä-että. Maailmaan on siis tullut mustan ja valkoisen lisäksi paljon harmaan eri sävyjä ja vanhoista jäykistä rajapinnoista on tullut aiempaa huokoisempia.

Työelämän tasolla tämä muutos näkyy esimerkiksi siten, että nykyään moni suomalainen on yhtä aikaa sekä yrittäjä että palkansaaja. Nykyään on ihan tavallista työllistää itsensä vaikkapa laskutusosuuskunnan kautta ja tehdä lisäksi osa-aikatöitä palkansaajana. On myös yliopistotutkijoita, jotka tekevät toimeksiantoja palkansaajina tai yrittäjinä. Nykytyöelämä tuntee satunnaisesti töissä käyviä eläkeläisiä ja jopa töissä käyviä työttömiä, jotka tienaavat työttömyyskorvauksen suojaosan mahdollistaman summan kuukaudessa. Elämme siis jo kvanttifysiikan – tai ehkä pikemminkin kvanttisosiologian – merkillisessä maailmassa, mutta valitettavasti poliitikot, viranomaiset ja lainsäädäntö ovat jumiutuneet vanhan binääriajattelun aikakaudelle, joka tuntee vain mustan ja valkoisen, palkansaajan ja yrittäjän kankeat hahmot.   

Etenkin työosuuskunnat ja freelancetyö tuntuvat olevan vanhaan maailmaan jämähtäneille viranomaisille ja poliitikoille pelottavia mörköjä ja kummajaisia, jotka pitää laittaa ruotuun vaikka väkisin. Otetaanpa esimerkki: työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta teki toukokuussa kauaskantoisen päätöksen, jossa se katsoi työosuuskunnan kautta tehtävän työn olevan yrittäjäluonteista eikä työsuhteista työtä. Päätöksen seurauksena monet freelancerit pelkäävät, että he joutuvat palauttamaan työttömyysajaltaan saamansa työttömyyskorvaukset – ovathan he päätöksen mukaan lähtökohtaisesti ”yrittäjiä”, vaikka eivät itseään sellaisiksi mieltäisikään.

Freelancerit ja työosuuskuntatyö ovat siis binääriajattelulle vieraita kummajaisia, jotka eivät taivu vanhoihin totunnaisiin muotteihin. Ne ovat yrittäjyyden ja palkansaajuuden välimuotoja, siis binääristä määrittelyä pakenevia työntekemisen muotoja, jotka tuntuvat uhmaavan viranomaisten valitettavan vajavaista käsityskykyä.  Kun viranomaiset eivät ymmärrä jotain ilmiötä, kun niillä ei ole valmiita hallinnollisia käytänteitä joidenkin tilanteiden varalle, ne tekevät herkästi sitä minkä ne parhaiten osaavat – ne lukevat lakipykäliä hallintoalamaiselle kaikkein epäedullisimmalla tavalla ja jakelevat sanktioita.

Tiedän hyvin, että jos kaltaiseni ”fillarikommunisti” yrittää tuoda näitä asioita esille, niin eihän se ketään kiinnosta eikä norsunluutorniinsa linnoittautunut keski-ikäinen keskiluokka hevin lotkauta korviaan. Onneksi on kuitenkin Pasi Sillanpään tapaisia suuren yleisön silmissä uskottavia keski-ikäisiä pukumiehiä, jotka ymmärtävät maailmaa ja nykytyöelämää paljon paremmin kuin binääriseen maailmaansa jämähtäneet poliitikot ja viranomaiset.

Sillanpää nostaa blogissaan esiin freelancereiden epämääräisen aseman, joka siis taas kerran huononi työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnan tekemän oudon päätöksen jälkeen. Myös hallitus saa Sillanpäältä moitteita vanhentuneesta työelämänäkemyksestään, jossa työajan mekaaninen lisääminen tuntuu olevan kaiken A ja O. Hän kirjoittaa, että ”projektityösuhteet, työskentely usealle eri työnantajalle samanaikaisesti, työpaikkojen nopea vaihtuminen ja työntekijyyden ja yrittäjyyden yhdistelmät ovat tulevaisuudessa normi.” Työelämä muuttuu siis alati huokoisemmaksi ja pirstaleisemmaksi, eikä työmarkkinoilla olla aina jäykässä joko-tai asennossa – siis joko yrittäjiä tai palkansaajia, vaan vaikkapa molempia samaan aikaan.

Sillanpää toteaa bloginsa kommenttiosiossa, että laskutusosuuskuntaa käyttävät itsensä työllistäjät ovat nyky-yhteiskunnassa kaikkein lainsuojattomimmassa asemassa. Kun menneisyyteen jämähtänyt kankea ajattelu ei saa käsitteellistä otetta itsensä työllistäjistä, heistä tulee helposti työelämän ja yhteiskunnan väliinputoajia, jotka tippuvat sosiaaliturvan ulkopuolelle vain sen takia, että he ovat halunneet idealistisesti työllistää itsensä. Tällaisen lainsuojattoman työtä tekevän paarialuokan luominen on suomalaiselle yhteiskunnalle valtava epäonnistuminen ja häpeällinen farssi, johon meillä ei todellakaan ole varaa.

Jos ennen muinoin binääriajattelun kulta-aikaan oli olemassa vain porvareita ja sosialisteja, on nykyään tuhat alakulttuuria ja miljoona tapaa osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ruohonjuuritasolla. Maailma on siis ainakin tältä osin muuttunut monimuotoisemmaksi, ja monimuotoistuminen koskee työelämääkin. Monimuotoisempi työelämä osuuskuntineen, projektitöineen ja freelancereineen tarvitsee päivitettyjä pelisääntöjä ja lainsäädäntöä, joka tunnistaa muunkinlaisia työn tekemisen muotoja kuin perinteisen yrittäjyyden tai vakituisen palkkatyön. Kankea binääriajattelu saisi painua jo työelämästäkin historian hämärään.


Elämää ennen ja jälkeen finanssikriisin

Historioitsijat osaavat aina jälkiviisaasti osoittaa ne vuodet, jotka lopulta muuttivat historian kulkua tai sysäsivät liikkeelle jonkin suuren kumouksen. Monet osasivat odottaa 1930-luvun lopulla eurooppalaisen suursodan puhkeamista, mutta tuskin monikaan aikalainen tiesi vielä keväällä 1939 elävänsä vuotta, jonka aikana alkaisi vuosia kestänyt ja Euroopan savuaviksi raunioiksi muuttanut maailmansota. Ehkä mekin elämme nyt suuren murroksen keskellä, mutta emme osaa nykyhetken perspektiivistämme oikein hahmottaa sitä. Ehkä tulevaisuuden historioitsijat osaavat jälkiviisauden tuomalla varmuudella korostaa vuosien 2007-2008 merkitystä suurten taloudellisten ja poliittisten muutosten alkusysäyksenä.

Toki me aikalaisetkin ymmärrämme jo nyt, että vuonna 2008 tapahtui jotain mullistavaa: kapitalismi meni rikki. Kuitenkin niille jotka loppujen lopuksi saivat pidettyä työpaikkansa tai löysivät nopeasti uuden, ei vuosi 2008 ehkä näytä kovinkaan radikaalilta murrosvuodelta. Erilaiset kriisit kohtelevatkin eri sukupolvia eri tavoin. Minulle ja varmasti monelle muullekin sukupolveeni kuuluvalle vuosi 2008 näyttäytyy järisyttävänä murrosvuotena, jonka jälkeen elämä muuttui aiempaa epävarmemmaksi ja kirkkaana loistaneen tulevaisuuden ylle lipui mustia pilviä.

Jälkikäteen ajatellen elämäni kymmenisen vuotta sitten vantaalaisena lukiolaisena ja ylioppilaana olikin paljon huolettomampaa ja ennustettavampaa kuin nykyinen elämäni turkulaistuneena maisterina. Ajatellaanpa vaikka työelämää ja työmahdollisuuksia. 2000-luvun alkupuolella työnsaanti pääkaupunkiseudulla saattoi olla jopa naurettavan helppoa. Pääsin ylioppilaskirjoitusten lukulomalla ensimmäistä kertaa elämässäni kesätöitä pidempään työsuhteeseen, kun ajattelin ruotsin kieliopin pänttäämisen sijasta tehdä vähän rahaa. Töitä järjestyi helposti: pääsin lukiokaverini suosituksella töihin erääseen logistiikka-alan vuokratyöfirmaan ilman mitään haastatteluita tai muitakaan muodollisuuksia. Menin vain varastolle, pistin puumerkkini kontrahtiin, vedin turvakengät jalkaan ja aloin tienaamaan. Helppoa kuin heinänteko.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen koitti inttivuosi, jonka aikana minusta koulittiin varmaankin yksi kaikkien aikojen vastahakoisimmista Suomen armeijassa koskaan palvelleista alikersanteista. En ehtinyt 352 päivää palveltuani nauttia siviiliherran elosta kuin viikon päivät, kun vanha pomoni jo soitteli ja maanitteli minua takaisin töihin. Palasin töihin ja pysyin sillä kertaa firman palveluksessa yhtäjaksoisesti parin vuoden ajan. Vaikka työskentelin nollasopimuksella, oli töitä tarjolla lähes aina täydet 40 viikkotuntia ja pystyin elämään noin 1300€ kuukausipalkallani mukavaa nuoren miehen elämää Vantaan kaupungin vuokrakämpässä asuen. Kun kesällä 2007 postiluukkuuni sujahti Turun yliopiston hyväksymiskirje, tuntui minusta kliseisesti sanoen siltä, että ”elämä kantaa”. 2010-luvulle ennustettiin pahaa työvoimapulaa, joten ajattelin että voisin valmistuttuani kilpailuttaa työnantajia ja valita itselleni kaikkein mielenkiintoisimman tarjolla olevan työn. Euforiaa ja naiivia tulevaisuususkoa ei kestänyt kauaa, kun finanssikriisin puhjettua alkoi ryminä, jonka jälkioireista maailma ei ole vieläkään kunnolla toipunut.

Vuosi 2008 todella merkitsi suurta mullistusta, eikä tässä ole kyse pelkästään minun subjektiivisista kokemuksistani ja tuntemuksistani, vaan moni tilasto tukee näkemystä siitä, että vuoden 2008 jälkeen monen suomalaisen tulevaisuudenusko ja talous on romahtanut. Esimerkiksi syntyvyys on Suomessa laskenut viisi vuotta perätysten, ja viime vuonna se oli alhaisimmillaan sitten 1860-luvun nälkävuosien. Myös ensiasunnon ostajien määrä on romahtanut yli 40 prosenttia vajaassa vuosikymmenessä. Kun vakituisia töitä ei ole tai jatkuva pelko potkuista jyskyttää jatkuvasti takaraivossa, ei elämääkään voi suunnitella niin pitkälle, että uskaltaisi hankkia lapsia tai ostaa oman asunnon.

Talous on pitkälti psykologiaa. Jos yhteiskunnallinen ilmapiiri on synkistelyn myrkyttämä, työmarkkinat näyttävät epävarmoilta eikä edessä siinnä muuta kuin lisää laihoja vuosia, ihmiset jemmaavat vähätkin varansa sukanvarteen eikä tuotteille ja palveluille synny kysyntää, minkä vuoksi kansantalous näivettyy entisestään. Kapitalismin moottorille on nyt kahdeksan vuoden ajan yritetty antaa starttiryyppyä, mutta mikään ei tunnu tehoavan. Kun vanhat keinot eivät toimi, olisi nyt ehkä aika kokeilla uusia. Koska työ ei enää organisoidu vakaiksi ja pitkäkestoisiksi työsuhteiksi autoetuineen ja työterveydenhuoltoineen, on nyt aika luopua täystyöllisyyden ja vakituisten työsuhteiden oloihin luoduista rakenteista ja instituutioista. Esimerkiksi työkkärin joka ei onnistu työllistämään voisi lakkauttaa ja ansiosidonnaista voisi maksaa vaikkapa kaksi kuukautta nykyisen 500 päivän sijasta.  Pätkä- ja projektityön aikakauden sosiaaliturvan perusratkaisuksi sopisi paljon paremmin perustulo, joka antaisi meille prekaareille Y-sukupolven pätkätyöläisillekin mahdollisuuden suunnitella elämäämme hieman seuraavaa työvuoroa pidemmälle. Toivottavasti kuukausipalkasta, autoedusta, työterveydenhuollosta sun muista saavutetuista eduista nauttivat päättäjät ymmärtäisivät tämän. 


Maisterit mopin varressa – työn sankaruutta vai lahjakkuuden tuhlaamista?

Koska ajat työmarkkinoilla ovat kovat, on moni maisterikin joutunut tarttumaan mopin varteen pysyäkseen jotenkuten leivän syrjässä kiinni. Kaverini ”Janne” (nimi muutettu) on eräs niistä monista maistereista, jotka ovat valmistumisensa jälkeen joutuneet elättämään itsensä epäsäännöllisillä hanttihommilla. Akateemisen työvoiman kroonisen ylitarjonnan takia liian moni lahjakas ja opinnoissaan menestynyt nuori aikuinen joutuu toteamaan, ettei tie valmistumisen jälkeen viekään keskiluokkaisiin asiantuntijatehtäviin, vaan omaa osaamista vaatimattomampiin hommiin tai kortistoon.

Janne on kaikkea muuta kuin keskinkertainen tusinamaisteri – hän sai historia-alan gradustaan laudaturin ja häneltä löytyy myös kohtuullisen paljon humanistisen alan työkokemusta. Janne on ollut toimittamassa tietokirjaa, hän on kirjoittanut artikkeleita eri julkaisuihin ja ollut ulkomailla esitelmöimässä kansainvälisessä tieteellisessä konferenssissa, joten voisi olettaa että hänen asiantuntemukselleen ja työkokemukselleen olisi kysyntää työmarkkinoilla. Mutta kun ei: Janne tienaa ohuen leipänsä tekemällä siivoushommia kahdelle eri firmalle nollatuntisopimuksilla.  

Tarkoituksenani ei ole missään nimessä sanoa, että Janne olisi alisuoriutuja, vaan haluan tällä kirjoituksella antaa kasvot laajemmalle ilmiölle, eli akateemisten kohtaamille vaikeuksille työmarkkinoilla. Akateeminen työttömyys ja akateemisten vaikeus löytää osaamistaan vastaavia töitä ovat ainakin nykyisessä mittakaavassaan uusia ilmiöitä, joilla voi olla vakavia yhteiskunnallisia seurauksia. Yksi jo nyt havaittavissa oleva seuraus on niin sanottu aivovuoto, eli maamme lahjakkaimpien nuorten ja meritoituneimpien asiantuntijoiden vuolas virta kohti ulkomaiden yliopistoja ja työmarkkinoita.

En yhtään ihmettele lahjakkaiden opiskelijoiden ja tutkijoiden halua jättää isänmaan kuihtunut kamara taakseen ja suunnata sinne, missä akateemisuutta ja jopa humanistista sivistystä arvostetaan aivan eri tavalla kuin ”päivystäviä dosentteja” mollaavassa Suomessa. Jannekin oli pari vuotta sitten mukana eräässä kansainvälisessä hankehakemuksessa, mutta sillä kertaa rahoitusta ei järjestynyt eikä koti-Suomi vaihtunut väitöstutkimuksen tekemiseen ja asumiseen Keski-Euroopassa.

Tällä hetkellä Janne ei siis tee tutkimusta vaan moppaa lattioita elääkseen. Elämä toki soljuu sitenkin eteenpäin, ja onhan siivoaminen tietenkin kunniallista ja tarpeellista työtä, mutta ehkä olisi niin Jannen kuin yhteiskunnankin kannalta tarkoituksenmukaisempaa, että niitä lattioita moppaisi vaikkapa joku tienestejä kaipaava opiskelija, suomalaiseen yhteiskuntaan hiljalleen integroituva maahanmuuttaja tai rautainen siivousalan ammattilainen. Kansamme parhaille älyllisille voimille toivoisi löytyvän muunkinlaisia hommia.


Perustulo, 2010-luvun torpparilaki?

1900-luvun alussa suomalaisen yhteiskunnan polttavin kysymys koski maanomistusta. Tuon ajan alistetuinta kansanosaa olivat torpparit, pieniin maatilkkuihinsa sidotut vuokraviljelijät, jotka elivät käytännössä isäntiensä mielivallan armoilla. Lopulta torpparikysymys saatiin ratkaistua, kun raivoisan sisällissodan jälkeen hyväksytty torpparilaki teki entisistä torppareista ja mäkitupalaisista itsenäisiä maanomistajia ja viljelijöitä. Nuorella Suomen tasavallalla oli siis rohkeutta ja viisautta integroida sisällissodan hävinnyt osapuoli yhteiskuntaan tekemällä entisistä osattomista itsenäisiä pienomistajia.

2010-luvun suomalaisen yhteiskunnan polttavin kysymys koskee työttömyyttä. Monet tämän päivän työttömät ovat sikäli samankaltaisessa asemassa kuin 1900-luvun alun torpparit, ettei heillä ole reaalista mahdollisuutta parantaa omaa asemaansa. Työttömiä on jo lähes 400 000 ja lisää tulee koko ajan. Töitä ei yksinkertaisesti ole kaikille ja moni työ on niin huonosti palkattua tai epäsäännöllistä, ettei työhaluisenkaan kannata ottaa sitä vastaan kannustinloukkujen takia. Tästä sudenkuopasta ei yksinkertaisesti nousta tyhjän tsemppipuheen kannustamana, siis puhumalla ”hihojen käärimisestä” tai siitä, kuinka se työpaikka aina lopulta jostain löytyy, kunhan vaan jaksaa olla reipas ja sinnikäs. Tyhjät puheet ja syrjäytettyjen syyllistäminen eivät auta, toisin kuin perustulo, joka voisi olla tämän päivän torpparilaki.

Miksi perustulo olisi ratkaisu tämän päivän ongelmiin? Syitä on monia: perustulon käyttöönotto esimerkiksi vähentäisi byrokratiaa, purkaisi kannustinloukkuja ja helpottaisi monityöuraa tekevien luovimista työstä ja ammatista toiseen alati silppuuntuvilla työmarkkinoilla. Perustulo myös vapauttaisi ihmisiä toivottomuudesta ja näköalattomuudesta: perustulo tekisi kaiken työn vastaanottamisesta aina kannattavaa, sen suoma turva kannustaisi monia kokeilemaan siipiään itsensä työllistäjinä tai yrittäjinä (itsekin olisin ollut jo pitkään freelancer tai yrittäjä jos Suomessa olisi perustulo) ja pelkällä perustulolla pärjäävät elämäntapaintiaanit ja idealistit voisivat halutessaan keskittyä vaikkapa täysipäiväiseen vapaaehtoistyön tekemiseen.

Torpparilaki oli aikanaan kohtuullisen radikaali mutta toimivaksi osoittautunut ratkaisu 1900-luvun alun sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Näköalattomuudessa vellova jälkiteollinen Suomi tarvitsee oman torpparilakinsa, joka vapauttaa ihmiset byrokratian ja toivottomuuden loukoista käyttämään omaa toimeliaisuuttaan ja luovuuttaan.

Itsenäinen Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta ja torpparilain hyväksymisestä tulee kahden vuoden päästä kuluneeksi niin ikään pyöreät sata vuotta. Mikä olisikaan hienompi tapa juhlistaa näitä merkkipaaluja kuin säätää laki perustulosta?  


Mies, jälkiteollisen aikakauden heikompi sukupuoli?

Aina välillä lehtien kirjoittelua ja omien kaveripiirieni elämänkohtaloita seuraillessani mieleeni hiipii ajatus, että naiset rikkovat lasikattoja ja tekevät alati uusia aluevaltauksia, kun taas pelottavan monen miehen kohtaloksi koituu sivuraiteille ajautuminen, syrjäytyminen, huonopalkkaisiin töihin tai sitkeään työttömyyteen juuttuminen. Onko käynyt niin, että naiset ovat nyt niskanpäällä niin työmarkkinoilla kuin parisuhteissakin? Onko miehen kohtalo olla jälkiteollisen aikakauden heikompi sukupuoli?

Noh, eipä se nyt välttämättä ihan niinkään ole. Naisen euro on edelleenkin keskimäärin vain 80 senttiä, professoreista ja pörssiyritysten johtajista valtaosa on miehiä ja niin edelleen. Vaikka korkein valta pysyy yhä tiukasti miesten hyppysissä, koituu työttömyys nykyään useammin miesten kuin naisten kohtaloksi. Tuoreimman tiedon mukaan miesten työttömyysaste on Suomessa 9,5% ja naisten työttömyysaste 8,8%. Työpaikkoja katoaa erityisesti miesvaltaisilta teollisilta aloilta, kun taas uusia työpaikkoja syntyy naisvaltaisille palvelu- ja hoiva-aloille. Naiset ovat siis kasvattaneet osuuttaan työvoimasta, mutta määrällisiä muutoksia kiinnostavampaa on työelämän laadullinen muutos, jota voisi kutsua työn feminisoitumiseksi.

Kun työ on siirtynyt tehdassaleista avokonttoreihin, ovat vanhat teollisen aikakauden maskuliiniset arvot ja asenteet joutaneet nopeasti romukoppaan. Suorittamisen sijasta nykyään arvostetaan luovuutta, johtajilta vaaditaan autoritäärisen armeijajohtamisen sijaan tunneälyä, eikä account manager tai viestintäpäällikkö tarvitse työssään paksuja hauiksia. Onko perinteisestä maskuliinisuudesta ja työväenluokkaisuudesta tullut muinaisjäänteitä ja riippakiviä, joilla ei tee nykyisessä tietokykykapitalismissa enää yhtään mitään? Onko perinteinen maskuliinisuus siis kriisissä, kuten moni sosiologi tai kärkäs nettikeskustelija väittää?

Ehkä nykyinen ”miehen kriisi” ja miesten oireilu johtuvat pitkälti siitä, että nykymiesten on huomattavasti vaikeampaa saavuttaa niitä perinteisesti miehuuteen liitettyjä odotuksia, joita kulttuurimme meille yhäkin sitkeästi asettaa. Suomalaisessa kulttuurissa työ – ja aivan erityisesti palkkatyö – on ollut se kunnian kenttä, jolla kunnostautumalla on saavuttanut yhteisön arvostuksen ja kulttuurisen hyväksynnän. Vielä teollisen yhteiskunnan aikakaudella työtä oli tarjolla kaikille miehille, kun kommunismia pelänneen ja kansallisvaltiolliseen liekaan sidotun pääoman neuvotteluasema suhteessa järjestäytyneeseen työvoimaan oli heikompi kuin se on koskaan kapitalismin historiassa ollut.

Työväki pystyi ulosmittaamaan joukkovoimansa vakaina työsuhteina, ”omistettuina” työpaikkoina sekä kasvaneina reaalipalkkoina. Kun kaiken tämän lisäksi vallitsi vahvasti sukupuolittunut työnjako hyväpalkkaisiin miesten töihin ja huonommin palkattuihin naisten töihin, niin mies solahti kuin luonnostaan etuoikeutetuksi perheenpääksi ja elättäjäksi. Miesten suuri enemmistö saattoikin kokea asemansa ja miehisen statuksensa turvatuiksi. Toisin on nyt, kun epävarmuus työstä ja toimeentulosta kalvaa kaikkia, myös akateemisesti koulutettuja miehiä.  

Mies on siis vain muutamassa vuosikymmenessä pudonnut kovaa ja korkealta: vielä hetki sitten historian näyttämöllä patsasteli täystyöllisyydestä nauttinut itsevarma mies, kun taas nykymies on paiskattu pätkätöiden, jatkuvan uudelleenkouluttautumisen ja ikuisen työttömyysuhan riskiyhteiskuntaan. Mikä sitten neuvoksi, miten voittaa sielun syvimpiä sopukoita kalvava miehinen ahdistus? Ehkäpä ensimmäinen askel olisi määritellä miehuus ja maskuliinisuus kokonaan uudelleen. Teollisen aikakauden maskuliinisuus on nimittäin kriisissä siitä yksinkertaisesta syystä, että teollinen yhteiskunta on kuollut ja kuopattu. Mitä sitten tilalle, millaisia määreitä ja ideaaleja jälkiteolliseen maskuliinisuuteen voisi kuulua? Siinäpä meille kaikille miehille ja miksei myös naisille pohdittavaa.


Kuka uskaltaa enää työllistää itsensä, jos menettää oikeuden työttömyysturvaan?

Nykyiseen työelämään kuuluu, että monet ihmiset työskentelevät palkkatyön ja yrittäjyyden häilyvällä rajapinnalla, eikä vanha jako yrittäjiin ja palkansaajiin ole enää yhtä jyrkkä kuin aiemmin. Työn tekemisen ja teettämisen tavat muuttuvatkin ennennäkemättömän nopeasti, mutta lainsäädäntö ja hallinto tuntuvat laahaavan valovuosia näiden muutosten perässä.

Juha Sipilän hallitus on halunnut profiloitua virtaviivaisena toimeenpanijana, joka öljyää suomalaisen byrokratian raskasta ratasta ja purkaa turhanpäiväisiä normeja. Nyt Sipilän hallitus on kuitenkin itse syyllistymässä taloudellista toimeliaisuutta hyydyttävän ja rakenteita jäykistävän lainsäädännön valmisteluun, sillä hallitus on ehdottanut itsensä työllistäjien työttömyysturvan ehtojen kiristämistä. 

Hallituksen ehdotuksen mukaan jokainen vähänkään yrittäjämäisesti itsensä työllistävä tulkittaisiin vastedes täydeksi yrittäjäksi, minkä vuoksi hän menettäisi oikeutensa työttömyysturvaan. Näin ollen itsensä työllistäjät voisivat pahimmillaan tippua täysin tyhjän päälle, sillä heillä ei ”yrittäjyytensä” takia olisi oikeutta ”tavallisten työttömien” nauttimaan työttömyysturvaan. Kuulostaako reilulta ja houkuttelevalta?

Minun on vaikea ymmärtää, miksi hallitus haluaa ehdoin tahdoin tehdä itsensä työllistämisestä niin riskialtista, että sen houkuttelevuus verrattuna perinteiseen palkkatyöhön kokisi valtavan kolauksen. En ole hämmästyksineni yksin: esimerkiksi Suomen Ekonomien puheenjohtaja, hallituspuolue Kokoomuksen entinen kansanedustaja Hanna-Leena Hemming kritisoi hallituksen esitystä, sillä se jäykistäisi sosiaaliturvaa ja passivoisi työttömiä.

Ehdotus itsensä työllistäjien aseman heikentämisestä kuulostaa siksikin oudolta, että työelämä on muuttumassa aiempaa huokoisemmaksi ja epävarmemmaksi, minkä takia vakaat ja vakituiset työpaikat vähenevät ja itsensä työllistäminen puolestaan lisääntyy. Monilla aloilla itsensä työllistäminen onkin jo pikemminkin normi kuin poikkeus. Esimerkiksi journalisteista huomattava osa toimii jo nyt freelancereina, eikä vakituista toimittajan pestiä lupailevaa työpaikkailmoitusta osu välttämättä ihan joka päivä silmään.

Itsensä työllistäjät tekevät yhä suuremman osan myös korkeaa koulutusta vaativasta asiantuntijatyöstä, joten itsensä työllistäminen ei suinkaan ole vallitseva trendi ainoastaan suuren murroksen keskellä elävässä mediamaailmassa. Itsensä työllistäminen ei siis ole mikään marginaalinen tai pikaisesti ohimenevä ilmiö, vaan uskoakseni se on pikemminkin suunta, jota kohti työelämän valtavirta on hiljalleen kääntymässä. 

Juuri tällä hetkellä työelämän tulevaisuus voi vaikuttaa alalla kuin alalla kaoottiselta ja epävarmalta, mutta päättäjien ja yhteiskunnan instituutioiden on pystyttävä kaikesta huolimatta tarjoamaan ihmisille elämän ennustettavuutta tukevat raamit, joiden varaan tulevaisuutta uskaltaa rakentaa. Uskon, että Suomi tulee maailman myllerryksistä huolimatta pärjäämään mainiosti jatkossakin, kunhan saamme valjastettua kaikki liikenevät inhimilliset voimavarat kansantalouden ja yhteiskunnan kehittämisen palvelukseen.

Itsensä työllistäjien työttömyysturvan heikentäminen ei palvele tätä tavoitetta.


Kovaa kuria ja puurtamista vai hupparihörhöilyä?

Olen jo vuosikausia tehnyt muiden projektieni ohella eräänlaista epävirallista kulttuuriantropologista tutkimusta. Tutkimusmateriaalia olen hankkinut kuuntelemalla tarkalla korvalla työpaikkojen kahvitaukokeskusteluja, lukemalla sanomalehtien pääkirjoituksia ja mielipidepalstoja sekä käymällä lukuisia maltaanhuuruisia baarikeskusteluja. Tämän diletanttisen ”tutkimukseni” tavoitteena on ollut selvitellä, millaisia käsityksiä ja merkityksiä työhön ja työntekoon suomalaisessa kulttuurissa nykyään liitetään.

Vaikka työskentelymetodini eivät ole olleet kaikkein tieteellisimpiä, olen oppinut ainakin yhden asian: työtä koskeva keskustelu kääntyy Suomessa helposti paatokselliseksi työn ja työnteon glorifioinniksi, josta kuultaa läpi hartaus, juhlallisuus ja moralistiset äänensävyt. Havaintojeni mukaan suomalaisessa kulttuurissa elääkin yhä vahvana käsitys, jonka mukaan työ on myyttinen kunnian ja uhrausten kenttä, jolla olemassaolon oikeutus ansaitaan.

Tässä ajattelutavassa työ näyttäytyy useimmiten kovana ja ilottomana raadantana, josta palkkiona ei ehkä ole niinkään maallinen mammona kuin työmiehelle lankeava kunnia sekä sielullinen tyydytys, jonka velvoitteen täyttäminen suo. Enemmistö meistä nykysuomalaisista ei ehkä ole kovinkaan hurskasta kristikansaa, mutta pinttynyt tapamme ajatella työtä kilvoitteluna ja sankarillisena tuskien taipaleena on kuin suoraan Raamatun sivuilta: kun hieman kärsit, niin lopulta kirkkaamman kruunun saat.

Työ näyttää siis olevan meille suomalaisille pyhä asia, ja ihan hyvä niin. Toisaalta liian pitkälle menevä ja pakkomielteiseksi muuttuva työn mystifiointi ja glorifiointi voi muodostua kuristavaksi henkiseksi pakkopaidaksi, joka tappaa kriittisen ajattelun ja luovuuden. Voisiko 2000-luvun Suomessa saada ihmisten hyväksynnän muullakin tavalla kuin ilmoittautumalla kovaksi työmieheksi? Entä onko ”oikean työn” vielä nykyäänkin oltava välttämättä sankarillista ja uhrautuvaa raadantaa, vai voisiko työ olla lähtökohtaisesti mielekästä ja voisiko siitä jopa hieman nauttia?

Ehkä me suomalaiset olemme sielultamme jäyhää insinöörikansaa, jolle suorituskeskeisyys, kytkentäkaaviot ja tekniset vempaimet ovat luontaisempia asioita kuin niin sanotut ”pehmeät arvot”. Vaikka kovan ja ilottoman puurtamisen arvostaminen olisikin koodattu geenirihmastoihimme, meidän olisi ehkä kuitenkin syytä kuunnella myös keskuudessamme eläviä ”hupparihörhöjä”, jotka levittävät meille mielekkään ja merkityksellisen työn evankeliumia.     

On nimittäin tutkittu, että onnellinen ja merkitykselliseksi kokemaansa työtä tekevä ihminen on tuottavampi kuin onneton ja stressaantunut lajitoverinsa. Onnellisuus ja mielekäs työ eivät siis ole pelkkää syntistä ylellisyyttä ja turhanpäiväistä hapatusta, johon kvartaalin aikajänteellä operoivassa hektisessä työelämässä ei ole varaa, vaan onnellinen ihminen on päinvastoin keskeisin edellytys tuottavalle työlle. Suomessa moiset tutkimustulokset on kuitenkin helppo kuitata välinpitämättömällä olankohautuksella, kun lama alati syvenee ja työttömyysmittarit näyttävät punaista.

Kun laman kaltainen kriisi vyöryy päälle, ihmisen psyyke turvautuu helposti primitiiviseen ja konservatiiviseen ajatteluun. Lehtiemme palstat täyttyvätkin jatkuvasti moralistisista puheenvuoroista, joissa vaaditaan lisätehojen ulosmittaamista ”laiskistuneista” työntekijöistä, ja työttömille lurjuksille ehdotellaan muun muassa työn tekemistä palkatta, jotta nuo kurjat voisivat jälleen lunastaa oikeutensa olemassaoloon ja että he saisivat paistatella taas hetken armon valossa. Ei siis muuta kuin ruuvia kireämmälle ja ”pehmeät arvot” roskikseen?

Kannattaako Suomen kuitenkaan käpertyä pelokkaasti sisäänpäin ja paniikissa vain leikata, leikata ja vielä kerran leikata kaikki tulevan kasvun orastavat versotkin? Olisiko nyt ehkä aika ajatella hieman epäsovinnaisesti ja kokeilla jotain muuta iänikuisen kepin antamisen sijaan? Onko tulevaisuutemme hupparihörhöilyssä, epäsovinnaisessa ajattelussa ja vaatimuksessa mielekkäästä työstä, vai nouseeko Suomi sittenkin vain kovalla kurilla, ilottomalla puurtamisella ja suurilla inhimillisillä uhrauksilla? Siis keppiä vai porkkanaa, eläimellistä raatamista vai luovia ratkaisuja – kummalla isänmaa nousee taas jaloilleen?

Jään odottamaan sekä innolla että kauhulla.


Kutistuva keskiluokka ei ole kenenkään etu

Vaikka jotkin piirteet keskiluokassa ja keskiluokkaisessa elämäntavassa minua hieman ärsyttävätkin, on minun toisaalta tunnustettava rakkauteni keskiluokkaa kohtaan. Tavallisia keskiluokkaisia suomalaisia ei nimittäin kiinnosta yhteiskunnan rahoituspohjan rapauttaminen piilottelemalla omistuksia holding-yhtiöihin tai muuttamalla veropakolaisiksi Portugaliin, vaan keskiluokka tekee yleisesti ottaen hyvällä moraalilla töitä ja maksaa paljon veroja, joilla koko yhteiskuntaa pyöritetään. Keskiluokka on myös yhteiskunnallisen vakauden vankin kulmakivi, jonka mureneminen on aina johtanut populismin ja ääriliikkeiden nousuun sekä kyynisyyden ja näköalattomuuden lisääntymiseen yhteiskunnassa.  

Siksi onkin huolestuttavaa, että keskiluokka on kutistunut nopeasti. Keskiluokkaan ei ole myöskään läheskään niin helppoa nousta kuin aiemmin. Esimerkiksi meille korkeakoulutetuille nuorille aikuisille keskiluokkaan nouseminen ei ole enää mikään itsestäänselvyys. Tiedän tämän henkilökohtaisesti vähän liiankin hyvin keskelle syvää lamaa valmistuneena maisterina. Jatkuvat talousvaikeudet ja epävarmuuden keskellä eläminen ovatkin jättäneet jälkensä meihin nykyisiin kolmekymppisiin, kuten ikätoverini Maria Pettersson kirjoittaa Hesarin kolumnissaan.

Millaiselta työelämä sitten pahimmillaan näyttää pätkätöiden ja työttömyysjaksojen hetteikössä rämpivälle sukupolvelleni? Kertomuksia ja kokemuksia on toki niin paljon kuin on yksilöitäkin, mutta Pettersson kuivailee kuitenkin ansiokkaasti sitä ahdistuksen ilmapiiriä, jota työelämän epävarmuuden keskellä eläminen voi pahimmillaan tuottaa: ”…vuokratyössä työyhteisö voi vaihtua päivittäin, freelancereilla sitä ei ole, pätkätyöläinen ei välttämättä ehdi kotiutua työpaikalle. Niinpä pärjäämiskeinojamme ovat muun muassa herkuttelu, työyhteisöstä vetäytyminen, itseensä sulkeutuminen, kulissien näennäinen pystyssä pito ja itkeminen. Kyllä, itkeminen lasketaan pärjäämiskeinoksi.”

Keskiluokkaan pääsy ei välttämättä ole unelmien villeimmästä päästä, mutta meidän nykykolmekymppisten enemmistö ei ehkä uskalla elätellä paljoa radikaalimpiakaan haaveita. Keskiluokkaan pääseminen ei tietenkään ole mikään kaikille luvattu perusoikeus, mutta keskiluokan pienentymisestä kannattaa kuitenkin olla hieman huolissaan: jos keskiluokka jatkaa vielä kutistumistaan, se lakkaa ennemmin tai myöhemmin toimimasta rikkaiden ja köyhien välisenä puskurina, ja silloin on piru merrassa. Jos emme halua ajautua köyhiin ja rikkaisiin jakautuvaan kovaan luokkayhteiskuntaan, olisi meidän Suomessakin pikaisesti keksittävä, miten luomme katoavien ammattien tilalle uutta kohtuullisen hyväpalkkaista työtä, jota tekemällä nykyistä useampi voisi lunastaa itselleen menolipun keskiluokkaan.


Elintasoepeleistä kestävän kehityksen edelläkävijöiksi?

Me elämme velaksi, eikä näin voi jatkua. Vastuuttomasta elämäntyylistämme lankeaa karmiva lasku tulevien sukupolvien maksettavaksi. Vuosi vuodelta me velkaannumme enemmän ja enemmän, tänä vuonna sinnittelimme omillamme elokuuhun saakka, sen jälkeen olemme eläneet velaksi joka ikinen sekunti. Kysynpähän vaan, että missä on kriisitietoisuus?

Tarkoitan tietenkin ihmiskunnan ekologista velkaa, joka on täysin kestämättömällä tasolla. Etenkin meillä suomalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka, sillä jos kaikki maailman ihmiset olisivat kaltaisiamme elintasoepeleitä ja energiasyöppöjä, tarvittaisiin 2-3 maapalloa, jotta luonnonvarat riittäisivät kattamaan ihmiskunnan kulutuksen. Ekologisesta velkataloudesta on siis pystyttävä irtautumaan ja nopeasti, sillä ilmastonmuutos ja ekosysteemien romahdukset eivät tapahdu ”tuolla jossain”, vaan ne vaikuttavat aivan kaikkeen – asumisesta työntekemisen tapoihin – myös täällä pohjoisessa lintukodossamme.   

Onneksi me suomalaiset olemme aina osanneet tehdä välttämättömyydestä hyveen, joten sopeutumisen ilmastonmuutokseen ja ekologisiin katastrofeihin luulisi olevan meille pragmaattisille suomalaisille hivenen helpompaa kuin monille muille kansakunnille. Vaikka meillä suomalaisilla on pragmatismin lisäksi taipumusta kansalliseen itsesääliin ja itsemme vähättelyyn, on Suomessa vieläkin maailman terävintä teknologista osaamista ja maailman koulutetuin kansa. Nokian vaikeuksien jälkeen me olemme eläneet eräänlaisessa kansallisessa halvaannuksessa, mutta nyt olisi jo korkea aika huomata, että maailmanmarkkinat voidaan valloittaa muillakin keinoin kuin ohjelmoimalla ihmisille jotain näprättävää heidän älypuhelimiinsa.

Maailman energiavallankumous on nimittäin jo alkanut, eikä Suomen auta jäädä telineisiin, kun kansakunnat ja yritykset ampaisevat globaaleille puhtaan teknologian ja päästöttömän energian markkinoille. Suomen jättityöttömyys johtuu pitkälti siitä, että teollinen tuotantorakenne on murroksessa, eikä perinteinen savupiipputeollisuus enää työllistä massoja niin kuin vielä maailmanhistoriallinen silmänräpäys sitten. Kylmeneviä savupiippuja ei kuitenkaan kannata halata toivoen että raskaan teollisuuden työpaikat jostain oikusta yhtäkkiä lisääntyisivät, vaan viisaampaa on surffata muutoksen korkeimmalla aallonharjalla kohti uutta kestävää taloutta ja päästötöntä energiantuotantoa.

Jos Suomessa uskalletaan ennakkoluulottomasti panostaa päästöttömään energiaan ja kokonaisvaltaiseen kestävän kehityksen yhteiskuntaan, voi Suomeen syntyä kokonainen uusi yritysklusteri, joka poikii kymmeniä tuhansia uusia työpaikkoja ja ehkäpä sen hartaasti odotetun uuden Nokiankin. Ilmastonmuutokseen ja ekokatastrofeihin on kuitenkin pakko varautua, joten ihan itsekkäistä taloudellisista syistäkin olisi kannattavaa olla mukana muutoksen eturintamassa, eikä odotella että intialainen insinööri tulee myymään meille puhdasta teknologiaa tai että kiinalainen yhteiskuntatieteilijä tulee opettamaan meille miten rakennetaan kestävän kehityksen mukaista yhdyskuntarakennetta.

olisikaan luterilaisen työn eetoksen elähdyttämässä Suomessa radikaalimpaa kuin siirtyä lyhempään työpäivään?


Kovat ajat vaativat radikaaleja toimia

Suomessa käydään tällä hetkellä uhrauksia vaativaa ”talouden talvisotaa”, kun isänmaata yritetään kiskoa kuiville siitä mustasta suonsilmästä, mihin se on uppoamassa. Kaikki suomalaiset lienevät samaa mieltä siitä, että jotain pitäisi tehdä. Juha Sipilän hallitus yrittikin ensitöikseen solmia niin sanotun ”yhteiskuntasopimuksen”, jonka johtoajatuksena oli lisätä suomalaisten vuosittaista työaikaa sadalla tunnilla viiden prosentin tuottavuusloikan saavuttamiseksi. ”Yhteiskuntasopimus” jäi lopulta solmimatta, ja hallituksen työkalupakista löytynyt työajan pidennys vaikuttikin mielestäni hieman, hmm, sanoisinko 1900-lukulaiselta konstilta.

Ai miten niin 1900-lukulaiselta? Sallinette minun selittää. 1900-luvun talouden perustuotantoyksikkö oli savua taivaalle tuprutteleva tehdas, joka sulki sisuksiinsa satamäärin sinisiin haalareihin sonnustautuneita työmiehiä. Tehtaassa työ oli insinöörimäisen tarkasti jaoteltu erillisiksi standardisoiduiksi työsuorituksiksi, joiden tehokasta suorittamista niin sanotut kellokallet vahtivat ja mittasivat silmä kovana. Tällaisessa taylorismiksi kutsutussa tuotantotavassa työajan ja tuottavuuden suhde korreloivat keskenään vahvasti: jos kokonaistyöaikaa olisi nostettu 5 %, niin vastaavasti olisi saatu mitä todennäköisemmin 5 % enemmän paperia, terästä, makkaraa, tai mitä ikinä tehdas sitten tuottikaan.    

Jos Suomen talous perustuisi vieläkin yksinomaan sellunkeittoon ja muuhun raskaaseen teollisuuteen, me olisimme globaalin talouden maantieteessä köyhä ja perifeerinen kolkka. Onneksi 2010-luvun Suomi on kuitenkin jälkiteollinen tieto- ja palveluyhteiskunta, jossa talouden raaka-aineina toimivat puun ja metallien ohella informaatio ja kulttuuri.  Jos 1900-luvun teollisuuden tuottavuus perustui kurinalaiseen puurtamiseen liukuhihnan jatkeena, perustuu 2010-luvun talouden tuottavuus pikemminkin osaavan työntekijän autonomiaan ja kykyyn ajatella itsenäisesti – niitä paljon puhuttuja innovaatioita kun ei voida luoda liukuhihnamenetelmällä kellokallen valvovan katseen alla.

Jos 1900-luvun tehtaassa työskennelleeltä haalarihemmolta siis saattoi 5 % työajan lisäyksellä odottaa 5 % enemmän työsuoritetta, ei tämä yksinkertainen yhtälö välttämättä enää päde meidän jälkiteollisessa yhteiskunnassamme. En ole lainkaan varma, että pystyisin kirjoittamaan 5 % pidemmän – saatikka paremman – blogitekstin yksinkertaisesti käyttämällä kirjoittamiseen 5 % enemmän aikaa.  Omien kokemuksieni mukaan myös suorittavan tason duunarihommissa työn tuottavuutta olisi helpoin parantaa organisoimalla työtä fiksummin, ei pidentämällä työaikaa mekaanisesti.

Koska olen tässä kirjoituksessa kritisoinut työajan pidennystä, katson olevani velvollinen ehdottamaan jotain muuta konkreettista toimenpidettä, joka voisi lisätä kansantaloudellista toimeliaisuutta ja luoda uusia työpaikkoja. Itse asiassa päästän itseni helpolla ja tyydyn lainaamaan Johanna Sinisalon Helsingin Sanomain kolumnissaan esittämää ideaa kuuden tunnin työpäivään siirtymisestä. Lyhempään työpäivään siirtyminen loisi heti kymmeniä tuhansia uusia työpaikkoja ja vähentäisi ylityöllistettyjen taakkaa. Kuuden tunnin työpäivään siirtyminen saattaa kuulostaa tällä hetkellä science fictionilta, etenkin kun suomalaisessa kulttuurissa 70-tuntisia työviikkoja painavia silmäpussimiehiä arvostetaan myyttisinä sankareina. Mutta vaikeat ajat vaativat radikaaleja toimia, ja mikä olisikaan luterilaisen työn eetoksen elähdyttämässä Suomessa radikaalimpaa kuin siirtyä lyhempään työpäivään?


Petri_Jämsä_muok

 

Petri Jämsä

Kirjoittaja on filosofian maisteri, jota kiehtovat historian ja filosofian lisäksi jalkapallon estetiikka ja vehnäoluiden pikantit jälkimaut.