Aku: Kiitos, vietnamilaiset

Olin vierailulla pappiskodissa. Isäntä ja emäntä olivat kumpikin teologeja. He olivat ryhtyneet pakolaisperheen kummeiksi. Auttoivat perhettä sopeutumaan suomalaisen yhteiskunnan arkiseen elämänmenoon.

Harva taitaa sitä enää muistaakaan. Suomen ensimmäinen mittava pakolaisryhmä olivat vietnamilaiset 1980-luvulla. Se, ettei heistä enää juurikaan puhuta, osoittaa kuinka hyvin he ovat integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tämä minun vierailunikin tapahtui tuolloin kolmekymmentä vuotta sitten.  Se avasi aikoinaan minulle monia asioita, jotka ovat yhä ajankohtaisia. Ennen kaikkea huomasin tuolloisella vierailullani, kuinka kompleksinen suhde meillä suomalaisilla on työhön ja oma-aloitteisuuteen.

Olin tekemässä artikkelia kristilliseen Askel-aikakauslehteen kummiperhetoiminnasta. Istuimme kahvipöydässä, teologipariskunta, vietnamilainen aviopari ja minä.

Neljäkymppinen vietnamilainen aviopari oli lyhyessä ajassa avannut Turkuun pienen ruokaravintolan, vakiinnuttaneet sen toiminnnan ja turvanneet elämänsä ja kahden lapsensa tulevaisuuden uudessa kotimaassa.

He olivat tottuneet työteliäisyyteen kotimaassaan. Suomessa heitä hämmästytti erikoinen ristiriita. Täällä ihmisten työpäivät olivat lyhyitä, viikonloppuvapaat ja vuosilomat pitkiä, mutta elintaso silti huikean korkea. Itse he eivät osanneet kuvitella tekevänsä niin lyhyttä työviikkoa kuin normaali suomalainen teki.

Rivien välistä vaistosin sanattoman vihjeen. Mahdatteko te suomalaiset oivaltaa yhteiskuntanne huomattavia etuooikeuksia, verrattuna todellisuuteen, jossa huomattava osa maailman väestöstä elää.

Varsinainen silmiä avaava yllätys tapahtui, kun vietnamilainen pariskunta nousi kahvipöydästä ja lähti kotiin, ja jäin vielä keskustelemaan suomalaisen teologipariskunnan kanssa.

Osaatteko arvata? Teologit alkoivat vietnamilaisten poistuttua kovin sanoinarvostella näitä. Veivät minut kädestä pitäen ikkunan ääreen seuraamaan heidän poistumistaan ja sanoivat: Katso nyt, ovat ottaneet pankista lainaa ja ostaneet oman autonkin, tuommoisen valkoisen Toyotan, mitä he oikein luulevat olevansa.

Laupiasta samarialaista esittäneet suomalaiskummit olivat järkyttyneitä, kun heidän kummilapsensa osoittivat itsenäisyyttä, taloudellista suvereniteettia ja rohkeutta, minkä turvin olivat saavuttamassa kummiensa elintason.

Tämä herätti kummeissa kateuden. He olivat kuvitelleet, että suhde pakolaissuojatteihin säilyisi ikuisesti epätasa-arvoisena, jossa suomalainen kummi esiintyisi laupeutta osoittavana kulttuuri-ihmisenä, vietnamilainen alempiarvoisena avun ja kasvatuksen kohteena.

On hyvä, että arvojamme ja tiedostamattomia, pinttyneitä käsityksiämme koetellaan. Emme me suomalaiset ole niin ahkeria, niin jalomielisiä, emmekä varsinkaan niin sisukkaita, kuin kuvittelemme ja mielellämme kehuskelemme. Olemme elintasomme ja vapaa-aikapainotteisen arvomaailmamme myötä pikemminkin itsekeskeisiä, epäempaattisia ja – jos totta puhutaan – työstä kaikenaikaa tavattomasti kitiseviä surkimuksia.

Kysykää vaikka vietnamilaisilta. He eivät narise omasta, saati toisten elämästä. He tekevät työtä, vaurastuvat ja vaurastuttavat koko suomalaista yhteiskuntaa. Kiitos heille.


Illallinen Pietarissa

Hurmaava lammaspaisti. Sitä ennen sienikasvisruukun kanssa omenalle vivahtavaa, tavanomaista tummempaa, kuivahkoa valkoviiniä talon omasta valmistuksesta. Tarjoikija kaatoi viinin kauniista keraamisesta kannusta. Ja koko aterian aluksi jääkylmä ryyppy 53-prosenttista tsatsaa, georgialaista rypäleviinaa, jonka tisle kypsyy kuusi kuukautta.

Georgialaiset asuvat maassa, jonka maaperä tuottaa hedelmiä ja vihanneksia, jossa naiset ovat kauniita, miehet komeita, ja kumpikin sukupuoli ylpeä elämästään. Eikä ihme. Kaikki tuo, ihmiset, maaperä, viljelys, perustuvat iltapäivän kuuman auringon  kulttuuriin.

Viljelijät ovat yrittäjiä, kaikkialla maailmassa, niin Georgiasa kuin Suomessa. Alkukantaisessa yhteiskunnassa, kuten Georgiasa, suhde maahan ei ole neuvottelukysymys, ei määrävälein tapahtuva tupo-kierros.  On kyse  ihmisen perustoiminnosta, elämästä ja kuolemasta. Jos toimit, voit lunastaa toimeentulon ja elämän, jos et viitsi toimia, ajaudut yhteisku nan ulkopuolelle ja kuolet, ellet ryhdy rikolliseksi.

Kehittynyt elintasoyhteiskunta loi yksilöllisen selviytymisen myös heille, jotka eivät pysty tai viitsi toimia. Se kustantaa kalliin sosiaaliturvan. Teollisuusyhteiskunnassa, jossa se luotiin, sen tarkoitus oli tasoittaa väliaikaisesti menetettyä työllistymismahdollisuutta. Nykyään se toimii edellämainitun ohella myös yhteiskunnallisena elämäntaparahoituksena. Työn valinneet ihmiset kustantavat veroillaan muun muassa muodikkaan downshiftaamisen ja sen kaltaisen kokoaikaisen elämäntapatyöttömyyden.

Oi, se ihana lammaspaisti, ja koko illallistapahtuma. Siitä minun piti kertoa.

Tapahtui hiljattain Pietarissa, jossa yritteliäillä georgialaisilla oli jo Neuvostoliiton loppuaikoina paljon ihastuttavia pikku ruokaravintoloita, kun perestroika mahdollisti pienyrittäjyyden ja uudenlaisen työllistämisen taloudelliseen umpikujaan ajautuneessa kommunistisessa  totalitarismissa.

Tiedättekö mitä?

Illallisemme iloisin ihme?

Aloimme puhua Pietarin Vosstanja-kadun Sulumi-ravintolassa kesken tilauksen keskenämme suomea, tarjoilijan unohtaen. Ruokien, viinien,  raaka-aineiden ja valmistusmenetelmien asiantunteva ja valoisa palvelualtis tarjoilija, vähän yli parikymppinen nuorimies kysyi kohteliaasti, voiko osallistua keskusteluun myös suomeksi.

Lohjalainen Ville-Kristian etsi kesätyötä. Ei ollut helppoa. Sellainen löytyi lopulta Venäjältä georgialaisen perheyrityksen ravintolasta, jossa hän palvelee nyt asiakkaita täydellä asiantuntevuudella.

Elämässä voi tehdä vapaita valintoja.


Rutiinien hohto

Ystäväni järkyttyi. Hän oli lukenut säveltäjä Aulis Sallisen haastattelun. Sallinen kertoi, että lähtee kotoaan viitenä aamuna viikossa työhuoneelleen, missä aloittaa säveltämisen kello 8 ja lopettaa kello 16.

Oopperan ja orkesterimusiikin ihailija oli kuvitellut, että ihmissieluja myllertävä taide syntyy lumoavasta inspiraatiosta, jonka mystinen poikkeusyksilö kokee, kun on kokeakseen.

Totta maar jokainen lahjakkuus on aina tietyllä tapaa mystinen asia. Jos oikein tarkkaan havainnoin ystäviäni, tuttaviani, työtovereitani, huomaan että jokaisella ilmenee taipumuksia, joiden taustalta voi havaita lahjakkuutta, piilevänä tai enemmän tai vähemmän näkyvänä, jollaista ei esiinny jokaiselle ihmisellä.

Jos menen vähän sivuraiteille siitä, mitä aion sanoa, olen aina hämmästellyt, kuinka musikaalista porukkaa pyörii rakennustyömailla. Loistavia laulajia, joitten luonnonlahjakkuuteen liittyy näyttelijätaipumuksia, kuten loistavaa psykofyysistä imitointikykyä, spontaania sanataituruutta ja oivaltavaksi nokkeluudeksi muuntuvaa havaintokykyä. Kas kummaa, kun tutkii Suomen tangokuninkaallisten historiaa, kuinka paljon tangokuninkaista löytyykään timpureita, sähköasentajia ja muita miehiä rakennustyömailta, kun taas tangokuningatarten yleisin ammatti taitaa olla opettaja.

Palataan asiaan. Taiteellinen lahjakkuus ei kuitenkaan ole lahjakkuuden ydin, vaikka yleensä kuvittelemme niin. Lahjakkuus tarkoittaa biologista, sosiaalista ja kulttuurista elämäntaitoa. Avainsana on elämäntaito, mutta se rakentuu noista kolmesta taustatekijästä. Harva ihminen hallitsee biologista, sosiaalista ja kulttuurista motiiviaan täydellisessä balanssissa, tuskin kukaan. Luulen, että noiden kolmen vaikuttimen kesken vallitsee jokaisen ihmisen elämässä eri aikoina erilaisia painotuksia.

Kun Aulis Sallinen säveltää oopperaa, sinfoniaa tai konserttoa viitenä päivänä viikossa kahdeksan tuntia päivässä, ihan niin kuin duunari painaa kahdeksan tuntia hommia varastossa, tehtaassa tai raksalla, tai toimihenkilö toimistossaan, lähestymme lahjakkuuden ydintä.

Siis mitä?

Rutiinia.

Rutiinien kunnioitus ei vain pidä elämää yllä. Rutiinien kunnioitus luo uutta.

Tuskin mikään on niin väärin ymmärretty sana, kuin rutiini. Siihen mielletään kaikenlainen latteus, tylsyys ja tahdottomuus. Sitähän se onkin, jos ei ymmärrä elämän arvoperustaa. Ilokin, tai mikä hyvänsä myönteinen, muuttuu latteudeksi, tylsäksi ja tahdottomaksi, jos annamme sille itsetarkoituksellisen vallan niin, että mikään muu ei kelpaa. Moni sosiaalisesti ongelmainen ihminen on ajanut itsensä umpikujaan ja itsetuhon kierteeseen jokapäiväisellä pakonomaisella ilon etsinnällään.

Kaikki lahjakkuus löytää ilmaisunsa työssä. Vain rutiinit kantavat työtä. Joka päivä on ponkaistava hetekasta ylös, säveltämään, soittamaan, laatimaan uusien siltojen lujuuslaskelmia, leikkaamaan potilasta, auttamaan synnyttävän äidin lasta maailmaan, ipanana kantamaan painavaa koulureppua kouluun.

Työhuoneellaan ahertava Aulis Sallinen tietää, ettei kantaesitystä tule, elleivät rutiinit pidä kutiaan. Laulava raksamies tietää, ettei laulu raikaa töissä eikä viikonlopun perhejuhlissa, ellei rakennusaikataulu pidä ja hänen ammattilahjakuuteensa luottavat ihmiset saa sovitusti kattoa päänsä päälle.

Lahjakkuus, se erottaa meitä yksilöllisesti. Lahjakkuus liittää meidät myös yhteen, sovittujen rutiinien kautta. Koko yhteiskunta perustuu tiedostettuihin rutiineihin.

Perustuu se meihin lahjakkaisiin yksilöihinkin. On kiva tehdä töitä erilaisissa ympäristöissä, kyvykkäiden rutiininhallitsijoiden kanssa.


Elämä ja ilo

– Mihe tee nyt taas menos olet?
– Afrikka.
– Kui varte?
– Pojan tykö, tiätty.
– Eik hän viäläkän lopputyätäs valmiks saanu?
– Aika päivi sit. Hän jäi sin töihi. Tuski ikän palaka.
– Mitä hullujaka, jos tyällisty.

Kahden eläkeläispariskunnan kohtaaminen Turun satamassa Siljan terminaalissa Tukholman-laivan lähtöselvityksessä tänä kesänä.

Suorasukaisen turkulaiskeskustelun hauskuuden takana piilee tärkeää informaatiota. Itse en sitä ensin älynnytkään. Mutta kun kerroin sosiaalisessa mediassa keskusteluvälähdyksestä tuttavilleni, pelkkänä tilannekomiikkana, globaalin talouden muutoksia Yhdysvalloissa työkseen seuraava ystäväni valaisi keskustelun yhteiskunnallista taustaa.

”Mene Afrikkaan, nuori mies!” ystäväni kirjoitti facebookissa. ”Ihan oikeasti: mantereesta on tulossa seuraava Intia tai Kiina. Monessa maassa on päällä iso talousbuumi, Norsunluurannikosta Etiopiaan, Mosambikista Tansaniaan. Korruptiota on saatu hallintaan, markkinoita vapautettu, optimismia pukkaa. Kunhan maanosa vielä saisi teollisuutensa kasvamaan, niin taivas on auki.”

Toinen facebook-ystäväni Lontoosta kertoi, että hänen työnantajansa on järjestämässä syksyllä Nigeriassa ison kansainvälisen konferenssin omalta toimialaltaan, ict-teknologiasta.

Samaan aikaan saimme seurata uutisista, että Euroopan tilastokeskus Eurostatin mukaan Suomi on ainoa euromaa, jonka bruttokansantuote supistui huhti-kesäkuussa 2016, vaikka euroalueen talous on yleisesti vakautumassa kasvuun.

Nyt ymmärrän, että kahden eläkeläispariskunnan keskustelu Turun satamassa ei ollutkaan tilannekomiikkaa, vaan osa suurta historiallista draamaa. Toivottavasti ei kuitenkaan tragediaa.

Meitä suomalaisia on taas tänäkin kesänä varoiteltu tragedian mahdollisuuksista.

Viimeisin varoittelija on Yhdysvalloissa pitkän uran luonut taloustieteilijä Bengt Holmström. Hän työskentelee maailmankuulussa huippuyliopisto MIT:ssä, Massachusetts Institute of Technologyssa, jossa hoitaa arvostettua Paul A. Samuelsonin nimikkoprofessuuria.

Hän on Suomen kansanvälisesti merkittävin taloustieteilijä, jonka tutkimuksia on julkaistu kaikissa maailman merkittävimmissä kansantaloustieteellisissä julkaisuissa.

Holmström huomauttaa, että Pääasiassa elektroniikkateollisuuden romahduksen seurauksena työn tuottavuus Suomessa on heikentynyt poikkeuksellisen voimakkaasti, eikä sen parantaminen ole helppoa.

Työmarkkinoiden uudistuminen on välttämätöntä, koska työn luonne muuttuu tulevaisuudessa.

Kun Kiina liittyi vuonna 2001 maailman kauppajärjestöön WTO:hon, kansainväliseen työnjakoon tuli miljardi kiinalaista työntekijää. Viime vuosina internetin kehittyminen, liiketoimintojen digitalisoituminen ja automaatiotekniikka ovat vähentäneet työvoiman tarvetta entisestään monissa perinteisissä ammateissa.

Holmströmin mielestä suomalaisten pitäisi ymmärtää maailmantalouden muutokset, jotka tapahtuvat nimenomaan työmarkkinoilla.

”Monista meistä tulee yhä enemmän yksityisyrittäjiä tai freelancereita. Sitä vastaan voi taistella, mutta se maksaa suomalaisille nuorille paljon.”

”Suomalaiset ovat varmaan maailman turvallisuushakuisimpia. Suomalaiset ajattelevat, että palkkojen pitäisi olla kaikille suunnilleen samat. Erilaisia epäterveitä tukiaisia on vaikka kuinka paljon ja epäonnistumista pelätään. Suomessa ei ole ymmärretty, että epäonnistuminen on oppimista”, Holmström sanoi Helsingin sanomien haastattelussa.

Muutos ei tietenkään tarkoita, että kaikki perinteiset ammatit katoavat. Niiden määrä vain vähenee. Juuri siksi maailmantalouden muutoksiin pitäisi suhtautua Suomessa ennakkoluulottomasti.

Juuri niin, kuin turkulaisen eläkeläispariskunnan poika, joka lähti Afrikkaan tekemään lopputyötään ja työllistyi sinne.

Samoihin aikoihin Bengt Holmströmin haastattelun kanssa sosiologi ja kulttuurintutkija Jari Ehrnrooth julkaisi uusimman kirjansa Hyvinvointiyhteiskunta, jossa kirjoittaa muun muassa työstä ja vapaa-ajasta kulttuuriarvoina.

Ehrnrooth kritisoi hedonistista, nautinnonhakuista suhdettamme elämään, mikä pilaa moraalimme ja kykymme rakentaa yhteiskuntaa oikeamielisesti.

Globaalissa taloudessa Ehrnroothin mielestä sellaiset kansakunnat menestyvät, joilla on hyvin koulutettu, terve ja ahkera väestö.

Jos haluamme yhä menestyä, meidän on kyettävä tekemään enemmän ja paremmin arvoa luovaa työtä. Se tarkoittaa elämänpituisen kokonaistyöaikamme kasvattamista.

”Emme enää elää 1800-luvun teollista vallankumousta, jolloin marxilainen mielikuva työstä kauhistuttavana riistona iskostui työväenliikkeen muistiin. Nykyään työ on vapaan yksilön arvokkaan elämän tärkein perusta ja myös suurin osa itsensä toteuttamisesta tapahtuu luomalla toisille ja koko yhteisölle jotakin arvokasta työssä. Sitä vastoin levottoman hedonismin täyttämä vapaa-aika on liian usein terveyttä uhkaavaa.”

Jokaisen ei tarvitse lähteä Afrikkaan.

Jokaisen on kuitenkin hyvä ymmärtää, että ratkaisu on omissa käsissä, omissa asenteissa, omassa suhteessa työhön, sen arvostukseen elämän ja ilon perusvoimana.


Annamme, emme ota

Pieni poika palaa koulusta. Hän omistaa yhden kenkäparin. Ne ovat puukengät, joista hän on rikkonut kotimatkalla toisen.

Koulumatka lähimpään kaupunkiin on jalkapatikassa pitkä ja vaivalloinen. Ilman kenkiä se ei talvella onnistu. Köyhä perhe asuu rikkaan tilallisen alustalaisena. Olot ovat kurjemmat kuin suomalaisilla torppareilla samaan aikaan, 1900-luvun alussa.

Isä pohtii tilannetta. Kylän pappi on syksyllä käynyt puhumassa isälle, vedonnut tähän, poika on lahjakas, hänen pitäisi saada kouluttautua, vaikka ahdingossa elävä perhe jäisi sen vuoksi ilman lapsen työpanosta.

Yön turvin isä lähtee ulos. Päätös on tehty. Hän kaataa luvatta isännän mailta jalopuun. Hän veistää puuta läpi yön. Aamulla pojalla on uudet puukengät. Poika lähtee kukonlaulun aikaan kouluun.

Isän rikos tulee ilmi. Isäntä on julma. Äiti ja lapset, muutama huonekalu ja astiat ovat pienillä aasin vetämillä rattailla. Isä astelee aasin vieressä taluttaen sitä suitsista. Perhe matkaa yön selkään tuntematonta kohti.

Tähän kuvaan päättyy ohjaaja Ermanno Olmin hiljainen elokuva Puukenkäpuu. Se kuvaa pohjoisitalialaisen maaseudun elämää viime vuosisadan alussa.

Suomalaiset koululaiset taittoivat kävellen ja hiihtäen kilometrien mittaisia koulumatkoja tiettömienkin taipaleiden halki aina minun lapsuuteeni asti. Syrjäkylistä kotoisin olleet 11-vuotiaat oppikoululaiset joutuivat asumaan kirkonkylissä ja kaupungeissa vieraitten perheitten nurkissa vuokralla, jotta pystyivät jatkamaan koulunkäyntiään.

Noitten aikojen koulurepuissa kulki kaikki se tieto, taito ja ymmärrys, jonka varaan rakentui suomalainen teollisuus- ja koulutusyhteiskunta korkeine ammattitaitoineen ja elintasoineen. Eikä vain se, vaan myös hyvinvointiyhteiskunta ennennäkemättömine julkisine palveluineen, parissa vuosikymmenessä.

Keskeinen hyvinvointipalvelumme on maksuton koulutus. Eikä vain maksuton; Suomessa valtio rahoittaa ammatti- ja korkeakouluopintoja. Voimme opiskella niin pitkälle kuin halumme ja kykymme riittävät, yhteiskunnan tuella.

Keskustelin Yhdysvalloissa pitkään asuneen ystäväni kanssa. Hän sanoi, suomalainen julkinen sektori herättää ristiriitaisia ajatuksia. On hienoa, että yhteiskunta tukee koulutusta ja pitää yllä kattavia turvaverkkoja. Yhdysvalloissa perheen on laitettava joka kuukausi vähintään satasia säästöön pahan päivän varalle, koska kattavaa sosiaalista turvaverkkoa ei ole. Sen lisäksi pitää säästää lasten koulutusta varten.

Sitten hän sanoi, mutta. Tuntuu että Suomessa mikään ei ole kylliksi. Kun kansantalouden vaikea tila ahdistaa julkisten palveluiden rahoitusta, kukaan ei tunnu piittaavan, kaikki vaativat lisää.

Kun verokertymän suhde yhteiskunnan menoihin heikkenee vuodesta toiseen ja vaikkapa opintotukeakin on pakko leikata muiden leikkausten ohella, retoriikka väittää: meiltä otetaan rahaa pois.

Otetaan, ystäväni hymähti. Leikkaushan tarkoittaa, että annetaan, mutta hieman vähemmän, kuin on annettu parempina aikoina. Nyt annetaan tämänhetkisen mahdollisuuden mukaan, jotta tulevaisuudessa voisi antaa taas enemmän.

Mietin asiaa. Nuorin lapseni on aloittamassa opintojaan. Hän kuuluu ikäluokkaan, joka saa vähemmän opintotukea kuin muutamat edelliset, mutta selvästi enemmän, kuin kaikki noita muutamia aikaisemmat koskaan.

Ei tarvinnut miettiä sen pidempään. Ystäväni on oikeassa. Me katsomme itseämme, ajattelemme omaa etuamme, näkemättä kokonaisuutta ja historiaa.

Italialainen puukenkäpoika ja metsätaipaleita kouluun hiihtänyt suomalaislapsi rakensivat oman yhteiskuntansa nousun ilman teknologiaa, ilman perusterveydenhoitoa, ilman päivähoitoa, ilman opintotukea. He itse loivat nuo kaikki edut meille opiskelullaan, jota yhteiskunta ei tukenut, ja kovalla työllä, mutta sen me unohdimme samantien kun pääsimme maksuttomien palveluiden piiriin.

Me emme muista, koska haluamme lisää. Mikäs siinä. Kiristetään vyötä, opiskellaan ja tehdään työtä, niin se on aina hoitunut. Reippaasti yönselkään kohti tuntematonta.


He hylkäsivät ammattinsa

He ovat naisia ja miehiä. Insinööri tavaratalopomona, puutarhuri kenkämyyjänä, humanisti kauppiaana.

Asuin 1990-luvulla pitkiä aikoja Venäjällä. Neuvostoliiton romahdettua venäläisten elämä mullistui.

Venäläiset ystäväni olivat tuohon aikaan kolmekymppisiä tai vähän alle. Heillä oli järjestään korkea koulutus ja jo muutaman vuoden vaativakin työkokemus. Yhteiskunnalliset mullistukset toivat tullessaan uudenlaista toimeliaisuutta, yrittämisen vapauden. Se taas avasi työmarkkinoille ennennäkemättömiä valinnanmahdollisuuksia henkilökohtaisine riskinottoineen.

Oli erikoista nähdä, kuinka rohkeasti venäläiset tarttuivat riskeihin, vaikka olivat tottuneet täydelliseen yhteiskunnan huolenpitoon ja henkilökohtaisen vastuun minimointiin. He hylkäsivät koulutetut ammattinsa ja tarttuivat uranvaihtoon jännittävine mahdollisuuksineen.

Autoinsinööri perusti kaverinsa kanssa elintarvikekioskin. Puutarhuri meni töihin kenkäkauppaan, joka myi italialaista huippumuotia. Humanisti ryhtyi monen alan kauppiaaksi. Rautatieinsinööri rekrytoitiin Stockmannin ensimmäisen Venäjän-tavaratalon hallintopäälliköksi.

Ihmiset eivät jääneet mullistuksissa sormi suussa seuraamaan, mitä heille tapahtuisi, vaan tarttuivat aktiivisesti itseään niskasta ja ryhtyivät suuntaamaan itse omaa elämäänsä, kun erilaiset valtion instituutiot ja yritykset katosivat yhteiskunnasta tai eivät pystyneet tarjoamaan enää mielenkiintoiselta tuntuvaa työuraa.

Tuo kaikki tapahtui sellaisella luontevuudella ja elämänmyönteisyydellä, etten ehtinyt sitä silloin hämmästellä. Olen alkanut hämmästellä sitä vasta nyt, kun olen verrannut tapahtumia suomalaisen työelämän mentaliteettiin.

Suomessa uranvaihto on yhä vastentahtoista. Olemme työnteon suhteen sielullisia neuvostoliittolaisia. Ajattelemme, että työnantajuus on muuttumaton käsite, ja työn on oltava jossain valmiiksi rakennettuna, ikuisesti muuttumattomana instituutiona meitä varten, eikä suinkaan niin, että meidän pitäisi hakeutua työn luokse ja valmentaa itsemme työtä varten. Myös niin, että olisimme valmiita nopeisiin muutoksiin ja valintoihin oma-alotteisesti, emmekä seuraisi omaa työuraamme kuin kohtaloksi määrättyä.

Asenneongelmaamme kuvaa, että Suomessa media julkaisee jatkuvasti näyttäviä artikkeleita uranvaihtajista. Uranvaihtaja on poikkeusilmiö, kuriositeetti, jonka ilmestystä voi seurata henkeäsalpaavana ihmeenä, kuin extremeurheilijan hengenvaarallisia valintoja.

Tämän vuosikymmenen alussa julkaistu EU-laajuinen vertaileva tutkimus osoitti, että korkeasti koulutetut suomalaiset edustavat innovatiivisuudessa EU:n kärkeä. Oma-alotteisuudessa ja innovaatioiden toteuttamisalttiudessa olemme EU-maiden pohjalla. Tämä ei ole vain yhteiskuntapoliittinen, työttömyyttä ruokkiva ongelma, tässä piilee jokin syvempi kulttuurinen vamma, jota on vaikea selittää. Mikä suomalainen sisu? Olemme arkajalkoja.

Kuinka venäläisille ystävilleni on yli kahdenkymmenen vuoden aikana käynyt?

Kioskikauppias vaihtoi viinien maahantuojaksi, riitautui partnerinsa kanssa ja menetti omaisuutensa, kunnes ryhtyi kymmenen vuotta sitten puutavaran tukkukauppiaaksi. Stockmannin hallintopäällikkö eteni johtotehtäviin Valiolle, kunnes työt päättyivät EU:n pakotteisiin. Nyt hän toimii kuriiripalvelun yksinyrittäjänä ja nauttii suvereenista asemastaan työaikojensa määrittämisessä. Humanisti on jatkanut kauppiaana useilla eri aloilla. Välillä häneltä huijattiin koko varasto. Hän ei lannistunut, vaan on toiminut jo pitkään itsenäisenä non food -tukkurina vähittäiskaupalle. Kenkämyyjä työskentelee keskisuuren yrityksen taloushallinnossa.

Yksikään ei ole ollut päivääkään työttömänä. Yksikään ei nyt viisikymppisenä valita  ikärasismista.

He ovat ottaneet riskejä, kokeneet myös vastoinkäymisiä, mutta pysyneet rohkeina ja hallinneet elämäänsä. He tietävät, että kukaan muu ei voi hallita sitä heidän puolestaan. Onko se elämän perusinnovaatio?


Krapulassa Pietarin-junaan

Kohtaan keskellä kaupunkia erikoisen näyn. Sotilasosasto marssii tahdissa katua. Jostain syystä ryhmän viimeisenä askeltava kaveri on sonnustautunut siviilivaatteisiin.

Helsinkiläinen lukiolainen Markku halusi opiskella lääkäriksi, palavasti. Mielen palosta hankaluudet alkoivatkin.

Markku ei päässyt kolmannellakaan yrittämällä lääketieteelliseen. Varoiksi hän oli pyrkinyt opiskelemaan muitakin aineita, joitten arveli helpottavan lääketieteelliseen pääsyä jatkossa, kemiaa, matematiikkaa, mitä milloinkin, ja päässytkin aina toissijaisiin tutkintoihin.

Opinnoista ei tullut mitään. Homma luiskahti aina samantien viihteelle. Ei löytynyt potkua, kun ei päässyt lääkikseen.

Vanhemmatkin alkoivat katsella pitkin nenänvarttaan poikansa viihdepainotteista elämää. Eihän tästä mitään tule.

Neuvostoliitto oli joku vuosi aikaisemmin romahtanut. Uusi Venäjä avasi ovia ja ikkunoita muuhun maailmaan. Minäkin työskentelin, matkustin ja seikkailin 1990-luvun sekasortoisella Venäjällä monta vuotta. Kaaoksen keskellä tutustuin Markkuun, joka oli muuttanut Venäjälle.

Markku kuuli kaveriltaan, että venäläiset korkeakoulut olivat alkaneet ottaa opiskelemaan länsimaalaisia, jos näillä oli varaa maksaa näille määrätyt lukukausimaksut. Opiskelemaan pääsi ilman pääsykokeita.

Pietarissa toimiva perinteikäs Sotilaslääketieteellinen akatemia noteerattiin niin korkeatasoiseksi, että sen tutkinnot hyväksyttiin lännessä. Markku ilmoitti vanhemmilleen, että hän ottaisi lainaa, muuttaisi Venäjälle ja opiskelisi lääkäriksi.

Mene vain, palaat kuukauden kuluttua kotiin, isä sanoi.

Istuin kevättalven lauantaina Markun kanssa pienessä kahvilassa Pietarissa Finlandskij vokzalin, Suomen rautatieaseman vieressä. Sotilaslääketieteellisen akatemian päärakennus oli läheisen puiston takana. Markku kutsui minut tutustumaan taloon.

Myöhäisen lauanti-iltapäivän hiljaisuudessa kävelimme 1800-luvun alkupuolelta olevan talon pitkiä käytäviä. Ylemmästä kerroksesta tupsahti portaissa vastaamme pienikokoinen, sähäkkä kuusikymppinen ukko. Akatemian rehtori, Markku kuiskasi hermostuneena. Hän oli tuonut minut luvatta akatemiaan.

Mikäs mies tämä on, rehtori naulitsi katseensa minuun. Suomalainen journalisti, Markku sanoi. Rehtorin olemus muuttui. Hän riensi paiskaamaan kättä kanssani. Tervetuloa taloon, olette ensimmäinen länsimaalainen toimittaja täällä, hän sanoi. Ei siinä kaikki. Hän halusi esitellä minulle laitoksen anatomisen museon ruumiinavaussaleineen, mihin minulla ei olisi ollut Markun kanssa pääsyä.

Museon esittelytilassa näin lasipurkkien nesteissä kaiken mahdollisen, mitä veitsellä saa ihmisestä irti, italialaisesta peniksestä revenneeseen venäläiseen aortaan. Markkukaan ei ollut käynyt esittelyhuoneissa aikaisemmin. Ruumiinavaussalissa hän oli jo työskennellyt. Minäkin näin ensimmäisen kerran, miltä avausta varten valmisteltu ruumis näyttää. Salissa oli kaksi ruumista odottamassa maanantiaamun toimia. Ruumiit olivat mustia. Niiden käsittelyainden vuoksi salissa vallitsi erikoinen tuoksu.

Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Markku työskentelee kokeneena yleislääkärinä Suomessa. Tipalla oli, että hän pääsi opiskelemaan haluamaansa ammattiin Venäjällekään. Homma meinasi suistua taas viihteeseen jo ennen aikojaan.

Piti järjestää Helsingissä reippaat läksiäiset, Markku sanoi pietarilaisessa kuppilassa Suomen aseman lähistöllä. Lähtöpäivänä nukuin krapuloissa pommiin. Pietarin-juna nyki Helsingin asemalla jo liikkeelle, kun ehdin siihen.

Kun tapasin Markun Pietarissa, hän oli toisen vuoden opiskelija. Opinnot kestivät kuusi vuotta. Ensimmäinen vuosi oli ulkomaalaiselle opiskelijalle pelkkää venäjän kielen opiskelua. Maanantaista lauantaihin, kahdeksan tuntia päivässä. Lukuvuosi oli 11 kuukautta. Suomalainen ei päässyt joulunakaan kotiin. Passi pysyi tiukasti dekaanin kaapissa.

Kun varsinaiset lääketieteen opinnot alkoivat, lomaa ei herunut sitä yhtäkään kuukautta, jos lukuvuoden aikana oli jäänyt hylättyjä tenttejä rästiin.

Kuri oli kova. Sen ulkoisena merkkinä opiskelijat puettiin Venäjän armeijan sotilaspukuihin. Köyhistä Afrikan maista tulleet opiskelijat ottivat vaateavun mielellään vastaan, mutta akatemian ensimmäiselle länsimaalaiselle opiskelijalle suotiin vapaus käyttää omia vaatteitaan. Markku oli se heppu siviilivaatteissaan sotilasavorivistön peränpitäjänä.

Olen lukenut, että Suomessa joillakin koulutusaloilla tapahtuu paljon opintojen keskeytyksiä, joillekin aloille taas on vaikea löytää opiskelijoita. Tuhannet nuoret katoavat tykkänään koulutustilastojen ulottumattomiin, kun ovat suorittaneet oppivelvollisuutensa.

Ilmiöt kuvastavat rakenteellisia, mutta myös elämäntapakulttuurisia ja sitä myötä yksilöllisiä ongelmia. Markun kouluttautumisessa vallitsi pitkään häiriö, jossa rakenteellinen vaiva, vaikeus päästä haluamaansa tutkintoon loi henkilökohtaisia ongelmia. 

Pietarin-junaan sännätessään ja kuuden vuoden kovennetun kurin opintoputkeen matkatessaan Markku ei osannut edes kyrillisiä aakkosia. 11 kuukautta myöhemmin hän puhui täydellistä venäjää luonnontieteen terminologioineen.

Vastoinkäymiset ja elämän vaihtelevat suhdanteet eivät ole välttämättä ollenkaan pahasta. Olen melko varma, jos Markku olisi lähtenyt suoraan ylioppilastutkinnon jälkeen Sotilaslääketieteellisen akatemian näkökulmasta täysin hemmotelluista oloista Venäjälle, hän olisi palannut sieltä kuukauden kuluttua kotiin, kuten isä ennusti.

Pienet pyörteet ja paineet tekevät elämässä meisseliä. Työelämässä niitä joutuu joka tapauksessa sietämään. Annosten sietokyky yksilöillä vaihtelee, joten sopiva sitkeyden omaksuminen jo työelämään valmistauduttaessa ei ole pahitteeksi.

Passeli määrä intohimoa, sovitettuna itsetutkiskeluun auttaa asiaa sekin.


Salskea ja ryhdikäs, isot kintaat

Kurvasin trukkini rekkojen lomassa autokannelle. Lastinani oli astioita ja muita tarvikkeita autolautan keittiöön. Rekkojen meteli soi autokannen teräshallissa. Sompailin melskeessä yhdellä kädellä kohti tavarahissiä, vapaalla kädellä morjestin Perttiä.

Pertti oli ikäiseni, parikymppinen entinen koulukaverini. Salskea ja ryhdikäs merimies, joka ohjasi pakkasviimassa rekkakannen liikennettä avopäin, pitkät hiukset silmillä, haalarinhihat käärittyinä kyynärpäihin, isot kintaat viittoilevissa käsissään, kun hän suuntasi rekat oikeille kaistoilleen. Hän oli ollut merillä kuusitoistavuotiaasta asti, minä olin tullut satamaan trukkikuskiksi ja varastomieheksi hiljattain. Ihailin kaverini suvereenia itsevarmuutta, kun hän hallitsi kovassa kiireessä koko rekkakannen ärjyvän hässäkän.

Kuuluin satamaduunarina Merimiesunioniin. Posti toi kerran kuukaudessa unionin lehden. Mieleenpainuvinta sisältöä olivat kuolinilmoitussivut. Merimiehet kuolivat 40-45-vuotiaina sankoin joukoin. Harvoin näki yli viisikymppisten kuolinilmoituksia. Eläkkeelle siirtyviä ei juuri tarvinnut haastatella.

Seuraavana syksynä kävin yhtenä perjantaina morjestamassa Perttiä vasiten iltalaivan rekkakannella. Lähdin Tampereelle opiskelemaan.

Joku vuosi sitten törmäsin Turussa Citymarketin Alkossa kahteen vanhukseen. Toinen oli luuta ja nahkaa, vähän köyryssä, pari hammasta jäljellä ylähuulen takana. Tömäytin kättä olkapäälle, morjens Pepe. Pertti oli kaverinsa kanssa valitsemassa kolmen vartin pulloa mieheen. Pientä iltajuomaa Kelan kuntoutukseen, ettei tule kämpillä aika pitkäksi. Pertti nauroi leveästi. Hänen rempseytensä oli yhtä valloittavaa kuin nuorukaisena, vaikkei hän vähän yli viisikymppisenä näyttänyt päivääkään alle 75-vuotiaalta. Hän oli eläköitynyt jo vuosia sitten työperäisten sairauksien vuoksi.

Olen pyörinyt viime vuosina työni puolesta paljon rakennustyömailla. Vanhempi ja nuorempi rakennusalan työntekijä tulevat eri maailmasta. Karuissa työoloissa nuorilla on paljon sairauspoissaoloja. Yli neljäkymppiset duunarit vääntäytyvät töihin kovassakin kuumeessa, yskää ja nuhaa pärskien. Heidän flunssansa kestävät viikkokausia, koska he eivät hoida niitä. Selkä, nilkka ja polvet ovat pilalla, silmissä sähisee sokaiseva sahalaita, mutta he eivät mene lääkäriin, koska duunari ei mene lääkäriin, perkele.

Vähän yli neljäkymppinen putkiasentaja leikkasi rälläkällä peukalonsa melkein irtipoikki. Hän meinasi väkisin työntyä seuraavana aamuna työmaalle jatkamaan töitä.

Toisella työmaalla timanttiporan raskas tukivarsi kaatui porarin selkään. Tämä menetti hetkeksi tajuntansa iskusta. Hän väänsi oksennusta, venkoili tolpilleen ja oli mukamas lähdössä jatkamaan tekemisiään. Pakotimme hänet maahan makuulle odottamaan ambulanssia. Papirossit hän kiskaisi väkisin selinmakuullakin.

Perinteisten alojen vanha duunari menee lääkäriin, kun ambulanssi vie tai kuntoutus kutsuu. Jälkimmäisessä tapauksessa aina rankasti myöhässä.

Kun työmaille tulee määräaikais- ja vuokratyöntekijöitä, he säikähtävät työkulttuuria. Rakennuksilla olot ovat ankeat ja likaiset, on kylmää, märkää tai ahdistavan kuumaa, pölyistä ja likaista. Moni pätkätyöntekijä on vanhan duunarin vastakohta, hän hakeutuu noin hankalista oloista äärimmäisen matalalla kynnyksellä lääkärin vastaanotolle. Harva pätkätyöntekijä viihtyy rakennusalalla pitkään. Jos rakennustyömaa on ensimmäinen kokemus työelämästä, se voi nielaista työhalut pitkäksi aikaa.

Asiaa helpottaisi, jos lainsäätäjä eli eduskunta, työsuojeluviranomaiset, työnantajat ja ammattiliitot jalkautuisivat reaalitodellisuuteen pykälineen ja määräyksineen, ennen kaikkea työterveyshuollon toteutumisineen.

Rakennustyömaiden työsuojelu on keskittynyt valvomaan, suorastaan kyttäämään, onko työntekijällä kypärä päässä ja suojalasit silmillä, vaikka tämä istuisi wc-pytyllä. Työterveyshuollon käytännöistä moni ei ole edes alkeellisesti perillä. Asia ei kiinnosta edes työntekijän kuuluisaa ylintä ystävää, ay-liikettä.

Työntekijöiden suhde työturvallisuuteen on pilkallinen. Työsuojeluvaltuuteuksi valitaan tyyppi, jolle halutaan tehdä ikävää jäynää. Työsuojeluvaltuutettu ei tee koskaan minkään asian eteen yhtään mitään.

Voin kuvitella, kuinka järjettömältä tällainen näyttää nuoresta ihmisestä, joka etsii oman elämänsä sisältöä ja vastuuta työmarkkinoilta niin kuin salskea, itsevarma nuoruudenkaverini, joka vanheni merimiehenä ennen aikojaan sen ajan työkulttuurin ja elämäntapakäytäntöjen mukaisesti.

Sen ajan?

No, nykyään Pertilläkin olisi autolautan rekkakannella kypärä päässä ja huomioliivi päällä. Se riittää?

Ruvetaan jo kantamaan duunarista vastuuta. Hän kantaa työllään huolta yhteiskunnasta.


Akseli ja Krista

Yhtäkkiä keksin, mitä yhteistä on Akseli Koskelalla ja ystävälläni Kristalla, pätkätoimihenkilöllä.

Akseli on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian päähenkilö, torppari joka osallistuu kansalaissotaan punakaartin komppanianpäällikkönä. Kun sota päättyy valkoisten voittoon, Akseli päätyy vankileirille ja menettää vuosiksi kansalaisoikeutensa.

Miksi Akseli liittyi punakaartiin, joka oli kommunistien johtama kapina- ja vallankumousarmeija?

Luultavasti jokainen Pohjantähden lukenut tuttavani vastaa empimättä, Akseli oli sosialisti, hän halusi köyhänä torpparina muuttaa yhteiskunnan sosialistiseksi.

Ei ollut, ei halunnut.

Hän halusi muuttaa yhteiskunnan, radikaalisti, muttei sosialistiseksi. Kaikkea muuta.

Hän halusi vapauttaa torpparit suurtilallisten taloudellisesta käskyvallasta. Hän halusi itselleen vapaan omistusoikeuden, oikeuden hankkia taloudellisen kykynsä mukaan omaa viljelysmaata suurtilallisten estämättä, jotta voisi elättää perheensä ja jättää lapsilleen perintöosuudet luomaan henkilökohtaisen elämän ja yhteiskunnan jatkuvuutta.

Akseli oli oman aikansa pienyrittäjä. Hän halusi tulla omillaan toimeen ja luoda perheyritykselle turvallisen talouden.

Suurtilalliset eivät sallineet sitä. Akseli oli yrittäjä tarkoin ja epäoikeudenmukaisin rajoituksin, pätkäyrittäjä.

Kun maaseudun omistusrakenteet ajoivat torpparin elämän umpikujaan, eikä maa  elättänyt vähävaraisinta väkeä, kun taas vauraimmat tilalliset elivät yltäkylläisyydessä, Akselin keino oli tarttua punakaartin aseeseen.

Hän vaati ase kädessä itselleen porvarillista omistusoikeutta.

Pätkätoimihenkilöitä ja -työntekijöitä on kahdenlaisia, heitä joille pätkätyöt sopivat elämäntilanteeseen ja heitä, joille tilanne on vastentahtoinen. Eri selvitysten mukaan vastentahtoisia on selvästi yli puolet. Niin myös korkeasti koulutettu ystäväni Krista, joka kahden lapsen äitinä haluaisi vakituisen työpaikan.

Kristan toimeentulo on armottoman tiukassa. Kirpputorit ovat tuttuja, niin ostospaikkoina kuin lisätienestin tuojina. Sosiaalitoimiston ja Kelan luukut ovat vielä tutumpia. Tukiviidakon paperisodassa menee jatkuvasti hirmuisesti aikaa, kun tilanteet vaihtelevat.

Akselin päävastustaja tasavertaisten omistusoikeuksien taistelussa oli pitäjän kirkkoherra. Akselilla oli raskas taksvärkki- eli verovelvollisuus pappilan herrasväen ylellisen elämän ylläpitämiseksi.

Kristan etenemisen pysyvään työsuhteeseen ja turvattuun toimeentuloon estää yhtä vaikutusvaltainen este, kuin oli suurtilallisten yhteiskunnallinen valta Akselille. Kristaa sortaa keskitetty työmarkkinajärjestelmä.

Työmarkkinoiden keskusjärjestöt pitävät yllä kartellisoitua työn hintaa. Kansainväliset vertailut osoittavat, että Suomi on jumittunut kehittyneiden kansantalouksien takapajulaan työmarkkinoiden ikivanhojen rakenteiden ylläpidossa.

Savupiipputeollisuus on kadonnut. Työnantajuus on vaihtunut raskaiden organisaatioiden suurteollisuudesta velkavetoisiin, kevyesti organisoituihin pk-yrityksiin.

Työmarkkinoiden keskusjärjestöt EK:sta ay-keskusjärjestöihin soveltavat muuttuneeseen todellisuuteen kadonneen maailman taantumuksellisia menetelmiä.

Jos kevyesti muutoksiin reagoivalla pk-yrityksellä olisi mahdollisuus soveltaa organisaationsa luontaista joustavuutta vaikkapa työaikapankein ja suhdanteiden mukaisin sopimuksin, Kristallekin avautuisi mutkaton tie pysyvään toimeentuloon.

Tämä ei tarkoita ammattiliittojen kieltämistä. Päinvastoin. Kun yhteiskunnallinen muutos ajan myötä joka tapauksessa pakottaa etenemään kohti räätälöityä erityissopimista, palkansaajien työyhteisöt tarvitsevat yhä erikoistuneempaa tietotaitoa myös sopimusasioihin.

Liitot joutuvat väistämättä jalkautumaan paikalliseen palveluun, pöhöttyneen keskusjohtoisuuden sijasta. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, mutta toivottavasti ennen isoa työmarkkinakatastrofia.

Keskitetty työmarkkinajärjestelmä ilmaisee pelkästään valtapolitiikkaa valtapoliittisten rakenteiden säilyttämisen vuoksi, samoin kuin Pohjantähden kirkkoherran sivistymätön sokeus nähdä Akseli Koskelan oikeudenmukaisia tarpeita muuttuvassa yhteiskunnassa.

Sen verran Kristalla ja Akselilla on eroa, että työmarkkinoiden portinvartijoiden sortama Krista on tarttunut aseen sijasta jatkokoulutukseen. Krista opiskelee puolentoista vuoden täydentävää tutkintoa. Hienoa.


Ujous, mystiikka ja rakkaus

Firmalla oli pikkujoulut. Pienen työyhteisön keskeinen persoona, valoisuutensa vuoksi, ponkaisi illan alkajaisiksi pystyyn ja sanoi: Kun ollaan vielä selvinpäin, haluan sanoa yhden asian, koska tiedän että kaikki olemme samaa mieltä, mutta muut ovat niin ujoja etteivät kehtaa sanoa. Minä kehtaan, hän sanoi ja kääntyi katsomaan työporukan esimiestä ja jatkoi: Sinä olet luonut työyhteisömme loistavan hengen, ja olemme kaikki siitä kiitollisia. Nyt voidaan ruveta juhlimaan, pää täyteen ja ilo irti.

Kauppaketju etsi kesätyöntekijöitä. Haastatteluvaiheita riitti ryhmä- ja kahdenkeskisine keskusteluineen kahdeksi viikoksi useita. Parin viikon seulonnan jälkeen kymmenistä hakijoista muutama sai paikan.

Itse työ käsitti kuormalavoille pakattujen tavaroiden siirtämistä pumppukärryillä varastosta myymälään, siellä tuotteiden nostamista lavoilta hyllyihin ja kassahihnalla kulkevien ostosten rahastamista asiakkailta.

Ymmärrän, että työnantajalla on tarpeensa seuloa hakijoita. Silti ihmettelen, onko suhteellisuudentajuista höykyttää hakijoita yksinkertaiseenkin lattiatason suorittavaan työhön löytämiseksi loputtomilla testauksilla.

Olen varma, että jokaisen yksittäisen testin ja siihen liittyvän haastattelutilanteen voi läpivalaista kriittisesti toisenlaisin metodologisin lähtökohdin. Testit ja haastattelut perustuvat valittuun psykologiseen sabluunaan, jonka taustalta löytyy aina psykologinen malli, jonka teoreettinen tausta on kiistanalainen, koulukuntasidonnainen. Jollain toisella koulukuntamallilla työnhakutesti suosisi toisenlaisia hakijoita.

Mikä on ongelma?

Työn mystifiointi.

Ensimmäistä vaatimatonta työpaikkaansa hakeva nuori tai määräaikaista työpaikkaa etsivä keski-ikäinen aikuinen saa työelämästä kuvan, kuin se olisi yli-ihmisten toimintaa.

Veikkaan, että tällainen vaikuttaa työilmapiiriin. Itsetuntoinen, omasta arvostaan tietoinen ihminen kyllä pärjää kaikenlaisissa, tärkeilevissäkin karuselleissa ja ottaa helposti paikkansa uudessa työyhteisössä. Mutta kokematon nuori ja työttömyydestä kärsinyt keski-ikäinen voi kokea työnteon pikemmin jopa uhkaavana kuin houkuttelevana.

Paikallinen esimieskin voi piiloutua haastattelu- ja työnjohtosabluunoiden taakse, jos ujostelee tai pelkää toimia luontaisena, edestä johtavana esimiehenä. Esimiehellekin pitäisi suoda mahdollisuus toimia oman persoonansa kautta, löytää henkilökohtainen kosketus työhön, saada kiitosta alaisilta.

Panokset kovenevat, kun kilpaillaan koulutusta vastaavista työpaikoista. Konsultit ja testaajat mittailevat ihmistä hakuprosessista toiseen. Johonkin työyhteisöön lopulta päätynyt ihminen – onko hän kaiken tämän jälkeen onnellinen ja vapautunut? Vai pelkääkö munaavansa, ei löydä työniloa?

Tällaisessa yhteiskunnallisessa ruljanssissa vastuu painottuu yksilön henkilökohtaiselle kyvylle kokea ujostelematonta elämänonnea.

Vaatii vahvaa luonnetta ja itsensä tuntemusta, rakkautta elämää kohtaan, jotta kykenee  ymmärtämään pienetkin ilot ja suuretkin vastoinkäymiset osana työelämän todellisuutta ja ihmissuhteita.

Rakastakaamme ujostelematta. Aina kun tunnemme iloa, kerrotaan se suit sait omin sanoin tai vaikka laulua hyräillen muillekin.

Työn mystifiointi ei hellitä, ellen itse tee asialle jotain, jokapäiväisenä eleenä toisia ja itseäni kohtaan.


Valoisat kasvot, tarkka katse

Harmittaa, että näin henkilökuvadokumentista vain lyhyen osan lopusta, kun sattumalta tupsahdin kotisohvalle television ääreen. Pääsin kuitenkin oleellisimmasta jyvälle. Dokumentissa esiintyi sutjakka 90-vuotias herrasmies.  

Hän oli ryhtynyt seitsemänvuotiaana elättämään itseään. Oli ostanut veljensä kanssa satoja joulukortteja ja myynyt ne niin hyvällä katteella, että korttikauppa oli laajentunut siitä monenlaiseen muuhun toimintaan.

Kolmekymppisenä hän oli päätellyt, että kirjapainoala olisi vauhdilla teollistuvassa Suomessa nouseva ala. Ennestään alaa lainkaan tuntematta hän perusti kirjapainon, josta kehittyi menestystarina ja joka teki hänestä monimiljonäärin.

1990-luvun alun lamassa hän menetti koko omaisuutensa, mutta ei lannistunut. Kyse oli vain rahasta, joka ei ole elämää suurempi asia. Hän oli jo eläkeiässä, mutta päätti nousta jaloilleen, ainoalla mahdollisella tavalla joka ihmisellä on, tekemällä työtä.

Nyt, 90-vuotiaana hän toimii joogakouluttajana, jolla on oma studio ja täysipäiväinen vipellys päällä eri-ikäisten oppilaidensa opettajana.

Hämmästyttävän tarinan ohella mieleeni jäi kuva ihmisestä. Valoisat kasvot ja tarkka katse, täsmällinen puhe, nuorekas ja lämmin. 

Kuten T.E. Lawrence kirjoitti:

Kaikki ihmiset uneksivat, mutta eivät samoin.
He jotka uneksivat yöllä
mielensä sameilla perukoilla
heräävät päivällä ja huomaavat sen joutavaksi.
Mutta päivällä uneksijat
ovat vaarallisia
sillä he voivat heittäytyä unelmaansa avoimin silmin,
tehdä sen mahdolliseksi.


Paratiisi

Ulkomaalainen ystäväni, EU-kansalainen, asuu paratiisissa.

Hänen perheensä nauttii maksuttomasta terveydenhuollosta. Hänen lapsensa käyvät maksutonta peruskoulua. Valtio subventoi hänen lastensa ammatti- tai korkeakouluopinnot, joita he voivat harjoittaa niin pitkälle, kuin halut ja kyvyt riittävät. Perheen ei ole pakko ottaa kantaakseen hirmuista lainataakkaa voidakseen asua korkeatasoisessa, kauniissa kodissaan. Pysyvän kodin voi hankkia yksityiseltä tai yhteiskunnan rahoittamilta vuokramarkkinoilta. Kummassakin tapauksessa laki suo vuokralaiselle ja vuokranantajalle samat oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskunta myös tukee vähävaraisia perheitä asumiskustannuksissa. Yhteiskunnallinen turvaverkko on muutenkin laaja. Myös kirkon diakonia toimii heikompiosaisten tukena, kuten vapaaehtoisjärjestöjen perheiden tukitoimet.

Suomalainen syrjäytymiskeskustelu kuulostaa ystäväni korvassa hämmentävältä. Hän ei ole kokenut omassa paratiisissaan tekijöitä, jotka altistaisivat ulkopuolisuuteen. Olkoonkin, että hän on opiskellut insinööriksi ja työskennellyt opettajana, mutta on alanvaihtajana ryhtynyt rakennusalalla laatta-asentajaksi. Hän nauttii työstään.

Oli onnenpotku, että hän pääsi töihin veljensä vakavaraiseen rakennusalan yritykseen. Velikin opiskeli pitkälle, mutta oli yrittäjähenkinen ja perusti Englannissa rakennusalan yrityksen. Ystäväni ei kuitenkaan vaihtanut insinöörin- ja opettajanhommiaan vielä siinä vaiheessa.

Vasta kun velipoika muutti Suomeen ja perusti uuden, suomalaisen yrityksensä ja sai sen toiminnan ja työllistävyyden uskottavaan vauhtiin, ystävänikin uskalsi seurata veljensä esimerkkiä ja muuttaa tänne.

Nyt romanialainen ystäväni on asunut Suomessa kahdeksan vuotta. Veljen yritys on toiminut kymmenen vuotta. Ystäväni rakastaa elämää, joka on tuonut rohkeiden valintojen jälkeen uusia kokemuksia, ihmissuhteita ja vakaan toimeentulon. Vaimo on luonut akateemisen uransa Suomessa.

Romanialainen koti-ikävä tietysti elää mukana, ja lomilla on päästävä kotikulmille sukulaisia ja vanhoja tuttavia tapaamaan. Loman jälkeen työt, lasten koulunkäynti, perhe-elämän ja yhteiskunnan rakentaminen jatkuu. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.


Maanantain ylistys

Moni palvoo sinua, sunnuntai,
syöksyy kuumeisesti sinua kohti,
heittää sinua päin kuusi päiväänsä, sinä olet seitsemäs,
                                                                                       sinä olet vapaa.

Noin aloittaa unkarilainen runoilija László Nagy pitkän, kiihkeän runoelmansa Sunnuntain riemu.

Italialaisen elokuvaohjaaja Federico Fellinin elokuvassa Amarcord on pitkä jakso, jossa kaupunkilaisseurue matkaa kesäpäivän viettoon maaseudulle. Matkalla yhdelle seurueen miehistä tulee pissahätä. Pysähdytään. Miekkonen menee tienlaitaan toimittamaan asiaansa, mutta pakahtuu näkyviin avautuvasta maisemasta niin, että unohtaa avata sepaluksensa ja pissaa housuun. On ihana sunnuntai.

Ranskalaisen ohjaaja Jackues Beckerin synkästi päättyvässä elokuvassa Rakastajatar seurue matkustaa myös maaseudulle, kesäpaikkaan, jossa on tanssit. Avautuu hämmästyttävä kohtaus. Traaginen sankari ja hänen rakastajattarensa tanssivat erikoisella, häkellyttävällä tyylillä, jossa mies antaa valssin aikana vasemman kätensä laskeutua vapaana sivulleen. Kohtauksesta välittyy ihmeellinen valon ja vapauden tuntu; on taas sunnuntai.

Ja ajatelkaa, suomalaisen runouden kaunein helmi. Se on Aleksis Kiven Sunnuntai.

Minä vihasin kauan sunnuntaipäiviä.

Se alkoi 1990-luvun lamassa, kun olin vajaatyöllistetty ja työtön. Silloisten sunnuntaipäivieni ahdistusta on vaikea kuvata toiselle ihmiselle. Voin vain sanoa, että tunsin kauhua, kun ajattelin, että maanantaiaamuna normaalit ihmiset lähtevät työhön, mutta minä kärvistelen, millä maksan laskuni.

Nykyään puhutaan paljon työhyvinvoinnista. Lääkärit kertovat, että moni meistä työtä tekevistä ahdistuu sunnuntaina, koska maanantaina on mentävä töihin. Uskon kyllä kokemuksen todenperäisyyteen.

Mistä työahdistus syntyy?

En usko, että kyse on työstä sinänsä, sen määrästä tai luonteesta. Vastaus löytyy luultavasti enimmäkseen työyhteisön yleisestä ilmapiiristä. Organisaatiot hiovat toimintatapojaan pikkutarkoin toimenkuvin, tavoiteasettteluin, aikaavievine raportein ja muine, työntekijöiden pakonomaista itsetarkkailua luovine ulkoisine elkeineen.

Olen lukenut eräiden työelämän tutkijoiden analyyseja, joissa he arvostelevat reippaasti tällaisia käytäntöjä. Heidän mielestään henkilötasolla liian yksiselitteisesti määritellyt tavoitteet pilaavat motivaation, ehkäisevät omaan työhön liittyvät innovaatiomahdollisuudet ja tuhoavat työyhteisön hengen. Työpaikasta voi muodostua kauhukammio, jossa jotkut muodostavat kuppikuntamaisia pakoalueita turvakseen, jotkut seilaavat kasvavassa yksinäisyydenkokemuksessa.

Jyväskylän yliopiston filosofian professori emeritus Reijo Wilenius tutki suomalaista työelämää haastattelututkimuksessaan Ihminen ja työ (Gummerus 1981). Hän siteeraa teoksessaan Metallityöväenliiton Ahjo-lehden tuolloista päätoimittajaa, Arjo Söderblomia: ”Ihmiskunnan unelmana ei ole ollut työstä vapautuminen, vaan mielekäs työ.

Wilenius haastatteli tutkimuksessaan teollisuuden työntekijöitä ja toimihenkilöitä. Wilenius ei kirjannut yllä olevaa siteeraustaan tutkimuksensa motoksi sattumalta. Tutkimus kuvastaa monin tavoin, kuinka duunarit kokivat työhön liittyvät vuorovaikutukselliset tekijät työn mielekkyyden keskeiseksi vaikuttimeksi.

Me kaikki palvelemme työssä toisiamme. Emme vain työtovereitamme, asiakkaitamme tai työnantajamme asiakkaita, vaan koko yhteiskuntaa, joka perustuu yksinomaan työhön.

Minulle jäi lama-ajan työttömyydestä trauma. Nukun yhä, ja koko loppuelämäni, maanantainvastaiset yöni huonosti. Mutta toisin kuin 25 vuotta sitten, en odota maanantaita kauhulla, vaan innostuksella.

Maanantai on onnenpäivä. Maanantaina alkaa aina luomiskertomus.


Aku_Aittokallio_muok

 

Aku Aittokallio

 Viestintä- ja rakennusalan yrittäjä.